I: #4 | 6063

Seir pyysi olemaan tekemättä sitä.

Sanoi, että minulla on vaihtoehtoja. Että minun ei tarvitsisi mennä Kiirastuleen, koska minun ei välttämättä tarvitse luopua jumaluudestani. En väittänyt miehelle vastaan, koska minulla ei ole syytä; vastaväitteet aiheuttaisivat vastakysymyksiä, ja vastakysymykset ovat niitä, joihin minä en missään nimessä halua vastata. Minä en halua vastata kysymyksiin siitä, miksi muka minun on pakko luopua jumaluudestani. Miksi minun on muka pakko päästä Saatanan hoviin, miksi minun olisi muka pakko olla jotain enemmän kuin olen. Helvetissä on hyvä asua, ja jumaluudesta luopumattakin minä pääsisin maan päälle, voisin asua Maassa niin kuin kuka tahansa ihminen – sillä erotuksella, että minä en ole ihminen. Minä en ole ihminen, enkä minä tule kuolemaan. En ainakaan pitkään aikaan, ja pitkällä ajalla minä tarkoitan oikeasti pitkää aikaa.

Seir yritti sanoa, että minulla on rajattomasti vaihtoehtoja, ja että Kiirastulen ei ole pakko olla yksi niistä.

”Miksi sinä et halua, että menisin sinne? Kestäisin sen?”

”Koska sinun ei ole pakko!” Miehen yleensä niin ilmeettömien kasvojen poikki lehahtaa aavistus epätoivoa, jota minä tarkkailen etäisen kiinnostuneena. ”Sinun ei ole mikään pakko, sinä voit palata Maahan, sinä voit jäädä asumaan toiselle tasolle, sinä voit lähteä täältä koska haluat, mutta sinä päätät haluta Kiirastuleen!”

Melkeen voisin kysyä, mitä erityistä demonilla on Kiirastulta vastaan, mutta asia ei kiinnosta niin paljon, että viitsisin valjastaa vartaloni suun kysymään sitä. Ei kiinnosta tarpeeksi.

”Minä valvon sinun suoritustasi, Lucifer”, mies sanoo kuin lukien ajatuksesi. ”Minun on pakko valvoa sinun suoritustasi, ja jos sinä nyt menet sinne – olet koko luomakunnan ainoa olento, joka sinne suostuisi edes vapaaehtoisesti menemään – minä joudun olemaan siellä siihen asti, että sinä joko ratkeat, tai olet suorittanut koetuksesi. Sinä tulet ratkeamaan, enkeli. Sinä et tule kestämään sitä.”

Miehen omat silmät tuntuvat hohtavan ihmissilmien alla, ne yrittävät saada minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syyllisyydestä viis, olen kerännyt koko Seirin puheenvuoron ajan raivoa sisälleni, yrittänyt vain kuunnella ja kuunnella, mutta nyt – nyt riittää.

”Minä olen enkeli”, onnistun sanomaan raivoltani, ”minä en ole sinun kallisarvoisia ihmisiäsi. Minä en ole demoni, minä olen enkeli.”

”Sitä suuremmalla syyllä, Lucifer.”

”Mitä se sinua haittaa, jos minä en kestäkään, demoni? Minähän olen enkeli.”

”Minä en halua hoitaa paperitöitä jälkeenpäin”, ja sieltä se tulee, Seir saa itsensä hallintaan ja asenne muuttuu kuin taikaiskusta, ihan niin kuin miestä ei oikeastaan edes kiinnostaisi ollenkaan. Ihan kuin minä olisin ärsyttävä tytönhupakko, joka pomppii silmille ja käy hermoille. ”Paperitöitä seuraa tavallisista ratkeamisista, ja kun sinä ratkeat, siinä ei ole mitään tavallista. Mitä luultavaimmin sinun jumaluutesi, josta niin kovasti haluat eroon, tappaa minut, kun et kestä enää Kiirastulta.”

En edes tiedä, mitä sanoa.

”Sinä olet säälittävä”, päädyn lopulta ilmoittamaan katsellen miestä tyynesti silmiin, enkä miehen omiin syviin, tummiin silmiin, vaan ihmismäisen vaaleisiin, niihin pintapuolisiin, koska satun tietämään, että demonit vihaavat ihmismuotojaan melkein yhtä paljon kuin minäkin. ”Sinä olet hyvin säälittävä. Sinä et halua valvoa minun suoritustani, demoni, koska sinä et halua Kiirastuleen.”

”Kukapa sinne nyt haluaisikaan mennä, enkeli.”

”Sinä olet demoni. Eikö se kuulu työnkuvaan?”

Voisin purra vartaloni kielen poikki, ihan vain siitä ilosta, että en tiedä, mihin olen ajautumassa. Ainakin ajauduin sanaharkkaan demonin kanssa, ja löydän itsestäni paljon uusia tunteita, joita ei vielä Taivaassa ollut. Tiesin, että pitkään käytettynä ihmiset alkavat vaikuttaa pahasti omaan rakenteeseen, mutta että uusia tunteita. Minun on pakko päästä eroon tästä vartalosta, ja mahdollisimman pian. Mahdollisimman pian ei ole tarpeeksi pian, jos jatkan tätä sanasotaa tämän demonin kanssa.

”Seir, minä en tiedä, kuinka monta kertaa minun se pitää sinulle kertoa, mutta minulla ei ole tähän aikaa. Minä haluan Kiirastuleen, ja minä haluan sinne juuri tasan nyt. Ymmärrätkö sinä? Minulla ei ole aikaa tällaisiin.”

”Mihin sinulla muka on kiire? Helvetissä harvemmin asiat muuttuvat mihinkään suuntaan, viimeisin etäisestikään kiinnostava tilanne taisi olla se, kun Lilith lopultakin heitti veivinsä –”

”Minä en halua kuunnella teidän kiinnostavista tapahtumistanne. Minulla on kiire sinne… minne minulla nyt sattuukaan olemaan kiire, ja en mielelläni odottaisi yhtään pidempään kuin pakko.”

”Jos vaadit. Teet tämän omalla vastuullasi, ymmärräthän, Lucifer?”

”Mainiosti. Kiirastuleen, siis.”

Seir lähtee lopultakin kiipeämään portaita, kaivaa povitaskustaan avaimen, jonka työntää juuri siihen oveen, jonka takaa kuuluu lukemattomien äänien yhteiskuoro, kirkumista ja kiroamista, Jumalan apuun pyytämistä ja rukouksia, ja mies työntää oven auki, viittaa minut astumaan sisään.

Kiirastuli näyttää vieraalta mutta täsmälleen siltä, että täällä minä olen viettänyt kaikki paikkani. Isä suunnitteli tätä paikkaa itsensä Saatanan kanssa, vaikka Saatana valittikin haluavansa vapaat kädet omaan asuinpaikkaansa. Kiirastulesta oli kuitenkin pakko saada sopiva Isän tarkoituksiin, ja lopulta, päästyään yhteisymmärrykseen Isän kanssa sielujen jaosta, Saatana antoi isän osallistua. Siksi tämä paikka näyttää tutulta ja melkein turvalliselta.

Joka paikassa on valkoista, niin kirkasta, että vartalon silmiä polttaa. Suojelen kädellä silmiäni, jotka alkavat nopeasti vetistää, mutta valoisuus tunkee läpi kämmenestäkin. Kaiken hämäryyden keskellä tämä valkoinen valo on kammottavaa, niin kirkasta että en näe, mistä huudot tulevat, mutta Seirin vain aavistuksen muuta valkoista tummempaa selkää seuratessani ne ensin voimistuvat, sitten hiljenevät, kun kuljemme huutajien ohitse edes näkemättä heitä. Ei sillä että minä heitä haluaisin nähdä, minulla ei ole mitään syytä nähdä heitä.

Valkoisuuden keskellä Seir pysähtyy, istuutuu tuolille ja viittaa minut seisomaan viereensä, kysyy, olenko aivan varma päätöksestäni. Demoni kokee vielä aiheelliseksi huomauttaa, että olen edelleenkin luomakunnan ainoa ihminen, jonka ei ole pakko kokea tätä kaikkea, mutta minä kerron olevani valmis.

Pimeys tuntuu huojentavalta kaiken sen valoisuuden läpi, mutta pimeys on täynnä kauhua. Tuli kiertyy vartalon sydämen ympäri, tuli kietoo sieluni vartalon sisällä syleilyynsä ja polttaa niin, että pelkään sielun palavan karrelle. Vartalo, joka ei kuulu minulle mitenkään, tuntuu etäisen kivuliaalta, ja voin kuvitella miltä ihmisestä tuntuu, ihmisillä on kuitenkin oma vartalonsa. Tuska, tuli joka polttaa sieluani pala palalta ja joka pian pääsee kulkemaan vapaasti sieluni läpi on kammottavaa, ja puren vartaloni alahuulta etten huutaisi jonkun toisen äänihuulilla. Tuskaa ei voi kuvailla millään sanalla, koska missään kielessä ei ole sanaa sille, miltä tuntuu kun sielua poltetaan.

Isäni rakasti ihmistä niin paljon, että irrotti ihmisen tietoisuuden sielusta tarpeeksi paljon niin, ettei sielu kärvennä ihmistä. Minun sieluni ei kuitenkaan sovi tähän vartaloon, eikä enkeliä ole tarkoitettu kestämään Kiirastulta. Ihmisen vartalo on Kiirastulessa kivulias, mutta vartalon kipu ei ole mitään kun vertaa siihen, miten yhtäkkiä tuliset ketjut irtoavat sielun ympäriltä ja hengähtäisin helpotuksesta, jos minulla olisi hengitys, mutta kylmät sormet, jäisen kylmät piikit kiertyvät sielun ympärille ja repivät sitä, raastavat sieluani, raastavat jumaluuttani ja raastavat minua joka paikasta palasiksi, tarkoituksenaan tuhota minut, laittaa minut palasiksi.

*~*~*

Heikompi tapaus lannistuisi. Heikompi tapaus olisi jo lannistunut aikoja sitten, ja minäkin olin lähellä lannistumista siinä vaiheessa, kun annoin periksi tuskalle, johon ei ole päässyt tottumaan vaan joka on ajan kanssa vain vahvistunut: annoin periksi ihmiselle, jonka vartalossa olen, ja olen huutanut äänihuuleni rikki, verille, irti: olen huutanut äänihuuleni niin rikki, että suusta ryöpsähtää jokaisen uuden huudon mukana verta, mutta kerran kuollut, aina kuollut vartalo: verta riittää, ja tuskaa riittää. Poltetta riittää ja jäätymistä riittää, ja aivan uutta on se, että ensin ollaan niin hellää, niin hellää, ja sitten puristetaan niin että vartalon silmät pullistuvat päästä ja äänihuulet ryöpsäyttävät uuden veriklimpin ulos suusta.

Heikompi tapaus olisi lannistunut jo aikoja sitten, enkä minä edes tiedä, kuinka kauan olen kestänyt tätä – tai ollut kestämättä. Minä en tiedä, kuinka Saatana laskee minun selvinneen tästä, enkä ole vielä tuntenut sitä poltetta, joka merkitsisi minun suorittaneen tehtävän – en ole tuntenut aikoihin muuta kuin sen, kuinka sieluani pyritään repimään mahdollisimman pieneksi silpuksi, ensin venytetään sitä ja sitten annetaan napsahtaa takaisin pieneksi, venytetään, revitään sitä äärimmilleen ja vielä pidemmälle ja annetaan palautua, jätetään rauhaan, silitetään, ja vedetään taas kireälle.

Jossain vaiheessa minä näin Seirin. Silmien ulkopuolella näkyy vain mustaa, enkä voi kuvitellakaan, että vielä aikaisemmin se oli minun mielestäni jotenkin huojentavaa mustaa, että pidin siitä mustasta silmieni ulkopuolella silloin, kun saavuin tänne. Nyt mustuus on kammottavaa, se tekee mahdottomaksi mitata mitään aikaa, tekee mahdottomaksi kaiken muun kuin oman sielun puolesta pelkäämisen, oman sielun kasassa pitämisen. Mutta yhdessä välissä musta raottui niin, että näin Seirin kasvot: en niitä ihmiskasvoja, en edes ohuena kalvona Seirin omien kasvojen päällä, vaan Seirin omat, oikeat kasvot, ne joiden poskipäät pingottavat ihon alla ja jotka ovat niin kauniit. Demonin piirteet tuntuivat niin hyvältä ja näyttivät niin kauniilta, että sain siitä pidettyä kiinni muutaman seuraavan hetken verran. Hetken helpotus kostautui satakertaisesti, koska sieluni sai eheytyä sen yhden vilkaisun ajan kunnolla ja palautua takaisin omaan jumalaiseen muotoonsa, ja kun Seir katosi, katosi myös helpotus. Repiminen ja raastaminen alkoi jälleen, ja vasta siinä vaiheessa minä tajusin, mitä tapahtuu: minun jumaluuttani revitään irti. Minun jumaluuteni irrotetaan sielusta niin, että voin luopua siitä. Jumaluus on kudottu yhteen joka ikisen sieluni säikeen kanssa, ja jumaluuteni on isompi kuin Gabrielilla, kirkkaampi kuin Urielilla ja upeampi kuin Mikaelilla, sillä minä olen aamun tähti, Kointähti, minä olen Venus ja minä olen aamutähti, kirkkain tähti kaikista. Siksi se sattuu niin kammottavasti, niin jumalattomasti.

Lopulta minä katkean. Tunnen, kuinka katkean. Jokin on ikuisesti muuttunut, jokin tuntuu väärältä minun sisälläni, jokin tuntuu irtonaiselta ja hölskyvältä, enkä nyt puhu sisäelimistä. Pimeys hälvenee hitaasti mutta varmasti, ja lopulta minun on taas pakko sulkea ne ihmisen silmät jotka eivät halua kestää tätä kaikkea kirkkautta, ja minun on pakko nostaa käteni kasvoille peittämään silmät etten kuolisi. Siltä se tuntuu: vaikka minä olen jumalainen, ainakin vielä jonkin aikaa, tiedän myös, että juuri nyt voisin kuolla vain siksi, että saisin tämän kirkkauden loppumaan.

”Sinä sitten selvisit.”

En vastaa mitään. Äänihuulet ovat niin rikki kirkumisesta, että syljeskelen verta miehen jalkoihin, ja Seir tarjoaa minulle taskuliinaansa, johon pyyhin suuni ja näen liian kirkkaan punaista verta, se on niin kirkasta että se ei voi olla enää pelkästään ihmistä.

Minä vuodan jumaluuttani suun kautta, ja jollain tavalla tämä ajatus käy järkeen.

”Sinä selvisit. Hyvä, Lucifer.”

”Kiitos”, raakun. Seir nostaa katseensa lattiasta, katsoo minua silmiin, nostaa kätensä silmilleni ja helpotus valuu pitkin vartaloa, joka alkaa hetki hetkeltä tuntua enemmän omaltani. Äänihuulten jänteet korjautuvat, eivätkä Seirin helpottavat sormet katoa mihinkään kasvoiltani, painan kasvojani niitä vasten niin kuin kotikissa painautuu lähemmäs silittävää kättä. Seirin kädet tuntuvat uskomattomalta, ne puhdistavat vartaloani ja tekevät olostani helpomman, pehmeämmän, kauniimman, ja mies näyttää vieläkin kauniimmalta kun hän laskee kätensä kasvoiltani.

”Sinulla ei ole paljon aikaa, Lucifer”, Seir sanoo hiljaa ja kumartuu lähemmäs puhumaan, puhuu nopeasti ja niin hiljaisella äänellä, etten meinaa kuulla sitä kaiken huudon, tuskaisen valituksen ja jumalan avun pyytämisen ylitse. ”Sinulla ei ole paljon aikaa, ennen kuin Moloch tulee viemään sinut seuraavaan tehtävääsi. Sinulla on vielä mahdollisuus peruutta tämä, sinä voit pitää jumaluudestasi kiinni, ymmärrätkö? Sinun ei tarvitse luopua siitä, se ehtii vielä korjaantumaan. Ennen kuin lähdet täältä, voit tehdä vielä päätöksen palata takaisin maan pinnalle ja ehkä löytää keinon palata takaisin Taivaaseen, eikä sinun ole mikään pakko palata koskaan – helvetti, minä voin auttaa sinua palauttamaan jumaluutesi takaisin omaan loistoonsa, jos tarvitset siinä apua, minä voin auttaa sinut takaisin Taivaaseen.”

”Miksi sinä jankkaat tuosta?”

”Jankkaan mistä? Siitä, että voit pitää jumaluutesi? Koska Lucifer, sinulla on mahdollisuus. Sinun ei ole pakko tehdä tätä, tämä ei ole sinun paikkasi. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoa, minä olen syntynyt tänne, ja minä tiedän, että sinä olet enkeli, minä tiedän että Jumala rakastaa sinua – sinä pääsisit takaisin Taivaaseen, mutta jos nyt luovut jumaluudestasi, sinulla ei ole mitään toivoa.”

Demonin katse on toivoton, ja käsitän lopultakin, että Seir oikeasti tarkoittaa sitä. Seir tarkoittaa, ettei minun ole pakko tehdä tätä, ja Seir tarkoittaa sitä, kun sanoo, että minun ei pitäisi tehdä tätä. Lohduttomuus paistaa pitkälle demonin kasvoista, ja minä katson miestä käsittämättä mitään mistään.

”Sinä et kuulu tänne, Lucifer. Jos sinä luovut nyt jumaluudestasi, se on sama kuin alistaisit itsesi suoraan Saatanalle. Sinun ei tarvitse tehdä sitä, koska Lucifer kiltti, sinä et kuulu tänne. Jos annat jumaluutesi pois, se on sama kuin huutaisit Saatanalle olevasi hänen omaisuuttaan. Jos Saatana kyllästyy sinuun, voit saman tien heittää hyvästit koko elämällesi, Lucifer, sillä täältä ei ole paluuta. Sinä et pääse kiipeämään täältä enää pois, vaan sinun tehtäväksesi jää valvoa ihmisiä Kiirastulessa, kiduttaakin heitä. Sinä et ole sellainen. Vaikka sinä tuhosit Jumalan nimissä Mooseksen seuraajia, sinä et silti ole sellainen.”

”Älä kerro minulle, millainen minä olen.”

Seir jää katsomaan minua niin kuin ei uskoisi korviaan.

”Kuunteletko sinä itsekään itseäsi?” mies kysyy. ”Kuunteletko? Kuunteletko sinä yhtään, mitä kumpikaan meistä sanoo? Lucifer, tämä paikka tulee tappamaan sinut.”

”Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä en pääse takaisin Taivaaseen. Helmiportit on suljettu minulta ja kaltaisiltani, ja meitä tulee vielä paljon lisää. Minä en pääse takaisin, enkä minä haluakaan takaisin.” Valheita valheiden perään, ja Seir uskoo kaikessa sinisilmäisyydessään. Seir uskoo minua eikä väitä vastaan.

”Oletko varma? Tämän jälkeen sinulla ei ole enää mitään paluuta. Voisit elää suhteellisen mukavasti maan päällä –”

”Minä en halua maan päälle.” Kokoan kaiken sen ivallisuuden, jota on Kiirastulen jäljiltä enää jäljellä. ”Minä en halua viettää ikuisuutta kiinnni ihmisissä, minä haluan olla täällä. Ei tämäkään paikka ole hääppöinen, mutta ainakin parempi kuin maa.”

”Jos olet varma.”

”Täysin varma, kiitos vain.”

Seirin katse kertoo siitä, että mies haluaisi minun vielä pyörtävän puheeni, mutta en tee sitä. Tämä mies, joka on toimettomana seurannut minun palamistani Kiirastulessa, toivoo, että pyörtäisin puheeni. Mieleen muistuu se hetki, kun näin kaiken pimeän keskeltä Seirin kasvot, Seirin omat kasvot, ja toivoisin, että voisin kertoa tälle kauniille, upealle demonille, että minä palaan takaisin Taivaaseen. Haluaisin kertoa, ettei miehellä ole syytä huoleen taikka epätoivoon, sillä minä palaan takaisin, sillä minulla on suunnitelma. En voi kuitenkaan kertoa, en voi mainita sitä sanallakaan, sillä tämä mies on kaikilla tavoin riski minulle. Helvetin prinssi, liian lähellä Saatanaa. Jos Saatana saa kuulla tästä kaikesta, minä olen tuhoon tuomittu. Kaikilla tavoilla tuhoon, ikuiseen kadotukseen, johon minun ei kuuluisi ikinä päätyä.

”Lucifer!”

Pyörähdän ympäri, kohotan kulmiani miehelle, joka ojentaa kättään rehvakkaasti. Miehen hartiat ovat leveät, tuntuvat vievän kaiken tilan vaikka seisommekin kolmisin keskellä sokaisevaa valkeutta.

”Moloch, hauska tavata”, mies sanoo ja työntää kättään lähemmäs, tartun siihen lopulta päästäkseni ulos tästä tilanteesta. ”Viiriäiset taisivat olla sinun juttusi, se oli kertakaikkisen upeaa. Olen suurin ihailijasi, oi Lucifer, teit suuren vaikutuksen. Selvisit Kiirastulestakin, et kyllä ihan ennätysajassa mutta kohtuullisen hyvässä hapessa, vai kuinka? Hienoa, hienoa. Jumaluudesta sitä halutaan eroon, niinkö, no, lähdetäänpä sitten. Tiedät varmasti, mikä on seuraava askel?”

”Tiedän kyllä.” Syyllisen kiduttaminen, neljäs tehtäväni.

”Hienoa. Jos sitten seuraisit minua…”

Vilkaisen vielä viimeisen kerran Seiriä, joka vetää kasvoilleen tutun ilmeettömyytensä, viittaa minua seuraamaan Molochia. Portaikon hämärä hellii väsyneitä silmiäni, ja seuraan taas yhtä demonia portaat yhden kerroksen ylöspäin. Moloch yrittää jutustella jotain, huomaan nopeasti miehen luonteen olevan ärsyttävä, sellainen joka kaipaa koko ajan palautetta kaikista omista teoistaan, enkä henkilökohtaisesti millään jaksaisi nyt. Enkeli ei voi tuntea väsymystä, ei tietenkään, mutta jumaluus on irtonainen ja tuntuu kolisevan sisälläni paikassa, jonka kuuluisi olla pehmeä reunoiltaan, täysi ja täydellinen. Tunnen itseni loputtoman uupuneeksi ruumiissa, joka ei ole minun omani ja ei edes näytä siltä, miltä haluaisin, jos minun olisi pakko jäädä ihmisruumiiseen.

Kerrosta ylempänä Kiirastulta Moloch työntää minut sisään huoneeseen, jossa makaa joku sieluriepu pitkin pituuttaan lattialla, mies nousee istumaan ja ojentaa käsiään minun suuntaani.

”Sinä”, mies raakkuu minkä pystyy, miehen kurkku on viilletty auki joskus viime viikolla, siltä ainakin kuivunut veri näyttää. ”Minä tiedän, kuka sinä olet.”

”Minä voin kuvitella, että uskot tietäväsi”, vastaan rauhallisesti. ”Mitä sinä haluat minun tekevän? Tai mitä Saatana haluaa minun tekevän?” Kiduttavan syyllistä, totta kai. Minun täytyy suorittaa yksi kuolemansynneistä, joka lopullisesti saisi jumaluuteni katoamaan… jos olisin kuka tahansa muu. Kuolemansynti on ihmiselle tai demonille selitettynä teko, joka on luonteeltaan vakava. Teon vakavuus täytyy tietää, ja se täytyy tehdä omasta vapaasta tahdosta, ja minä voin kertoa, että tälle sielurievulle minä teen ilomielin ihan mitä tahansa, mitä Saatana keksii haluta. Tämä katkaisee minun suhteeni Jumalaan, niin kuin teki myös se, kun esiinnyin Jumalana ja lähetin saastuneita viiriäisiä taivaltajien luokse. Sen minä tein rakkaudesta Jumalaa kohtaan, mutta tätä minä en tee rakkaudesta Jumalaa kohtaan: tämän minä teen puhtaasta vihasta näitä ihmisriepuja kohtaan, ja tämän minä teen rakkaudella.

”Miten vain neiti haluaa.”

”Älä uskalla neiditellä minua”, vastaan miehelle, joka nostaa kätensä ilmaan suu naurussa.

”Anteeksi, anteeksi. Miten vain Lucifer haluaa, parempi?”

”Siedettävämpi.”

”No, se riittänee.”