I: #1 | 918

Pudotus oli paremman sanan puutteessa helvetillinen. Kukaan ei voi ymmärtää, millaista se on; pudota taivaalta, pudota Taivaasta, jos sitä ei ole koskaan kokeillut. On aina ollut kammottavaa ylipäätään päätyä käymään Maan pinnalla syystä tai toisesta, mutta vielä kammottavampaa on se fakta, että täältä ei ole enää takaisin palaamista.

Enkä minä jaksa luottaa siihen, että Mikael leppyisi. Tällä kertaa Mikael, isoveljeni kultaisin, sai kiukuttelunsa ja suoranaisen vittuilunsa vietyä läpi Isälle asti. Mikaelin saa lepytetltyä helposti; Isää ei niinkään. Jos Isä on päättänyt jotain, se myös jää niin.

Totta kai on olemassa reitti kiertää Isän päätös, ja kuten Isä minulle sanoi, minun olisi jopa suotavaakin käyttää sitä. Aikaa siihen tulee menemään muutama vuosisata, ehkä vuosituhat tai maksimissaan kaksi, mutta missä tuntuu sata tai tuhat vuotta henkilölle, joka on ollut olemassa ennen kuin on ollut edes aikaa, tai Aikaa? Ei mitään.

Ensimmäinen tehtävä on nyt tehty. Ensimmäinen tehtävä oli pudota kaiken läpi, pudota läpi taivaasta, pilvistä, ilmakehästä, pudota kaiken läpi ja pudota suoraan ihmisvartaloon, joka on vaatetettu kauniisti ja näyttävästi. Mikael olisi pudonnut kuninkaaseen, maanpäälliseen jumalaan, mutta minä putosin… ehkä prinsessaan. Mikaelin mielestä luultavasti oikein osuva valinta, enkä minä edes viitsisi miettiä koko asiaa sen enempää.

Yritän kerätä arvokkuuttani siinä samalla kun kerään itseäni maasta, Maasta, mutta se tuntuu mahdottomalta. Ehkä vähän lohduttomaltakin, mutta enemmän kuitenkin ehkä mahdottomalta.

Tuntuu mahdottomalta nousta seisomaan ja katsoa ympärilleen, tajuta se fakta, ettei missään ole mitään. Ei mitään. Maan pinnalla käynti ei ole, kuten jo aiemmin kerroin, kuulunut koskaan lempiaktiviteetteihini, juurikin sen takia, mitä alhaalla oleminen tarkoittaa: ihmisiä. Hajuja, joita ei ole olemassa kotona. Kammottavia asioita, joita tehdään jumalan ja Jumalan puutteessa. Likaisuutta, likaisia ja kovia puupintoja, karrelle palaneita puupintoja ja silmiä korventavaa siitepölyä ja savua, ja ihmisiä. Ihmisiä kaikkein eniten, koska tämän ajan ihmiset eivät ole vielä tajunneet löytää omaa parastaan ja luottaa siihen, mikä olisi parasta. Nämä ihmiset palvovat toisiaan ja korujaan ja jotakuta, jota kutsuvat Tapioksi, ja jota ei todellakaan ole olemassa. Metsänhengelle on hyvä uhrata tavaraa ja pikkulapsia, vaikka olisi olemassa oikea, parempi palvottava, joka ei edes kaipaa palvontaa, eikä ainakaan pikkulapsia.

Ihmiset ovat tämän maailman pahin synti. Aiheesta pidetyssä palaverissa yritin näyttää oman kantani, yritin kertoa että se ei olisi järkevää; luomakunta on kaunis ja luomakunta on jo täydellinen, mutta minun vastalauseeni lakaistiin maton alle sillä perusteella, että olen kateellinen, kuopus, tai molempia. Mikaelin mukaan molempia, ja siihen lisäksi Veli heitti vielä paljon lisää niin värikkäitä ilmaisuja, etten tohdi niitä edes muistaa.

Takaisin asiaan, muistutan itseäni, takaisin asiaan, neiti. Takaisin asiaan, ja pysytään siinä. Tehdään tilannekatsaus tähän kohtaan.

Minä olen tässä, ja minä olen pudonnut omaan vartalooni. Ihmisvartalo inhottaa, oma jumaluuteni  kääntelehtii kauhusta sisällä niin kuin ihmiset vääntyilevät liian pienissä vaatteissa. Tämä vartalo on se, jota tulen käyttämään, kunnes kuudes tehtävä on suoritettu. Tähän vartaloon minä pukeudun, ja ajatuskin tuntuu niin absurdilta, että puistattaa. Tätä vartaloa tullaan kaipaamaan, ja senkin takia ihmiset ovat vain niin… surullisia. Surullisia, kyllä, koska ihminen kiintyy ruumiiseen eikä sieluun sen sisällä, varsinkin kuin sielu, joka on kansoittanut tätä vartaloa, on päässyt vapaaksi. Yhteen naiseen ei mahdu kahta sielua, eikä tähän vartaloon mahdu minun ja jumaluuteni lisäksi yhtään mitään muutakaan.

Vartalon mekkoon palaa reikiä, kun vartalo käy ylikierroksilla. Ihminen on heikko, ihminen ei ole tottunut pitämään sisällään mitään ihmissielua kummempaa. Ihmisen pitäisi olla enemmän oravan kaltainen, sanon minä, oravalla on paljon enemmän annettavaa niin kutsuttuna johtavana rotuna kuin ihmisellä. Kissa olisi ihanteellinen johtajarotu, mutta kun yritin saada aiheesta ääneni kuuluville isälle, Mikael vaiensi kylmästi ja syytti minua naismaisuudesta. Koska minä pidän kissojen älykkyydestä, olen naismainen. Ja varsinkin, kun en pidä ihmisestä, jonka Isä loi omaksi kuvakseen ja minun ja veljieni halvaksi kopioksi, olen naismainen.

Että hyvin menee sinullakin, veljeni.

Mutta minä en välitä juuri nyt. Pyhän raivon voimalla kerään nyrkkeihini mekon helmaa niin, että en kompastu, jalatkin tuntuvat vierailta ja pienen hapuilun jälkeen löydän tasaisen askelrytmin, vaikka jalkapohjia sattuukin jokainen kivi, käpy ja oksa. Rytmin löytämisen jälkeen kulku käy helpoksi, vaikka päältä valahtava, hiiltynyt ja mustunut mekko meinaa katkaista kulun, mutta tyydyn jättämään sen maahan matkan varrelle, minulla ei ole aikaa miettiä mekkoja.

Ilkosen alasti kuljen suoraan, tietäen, että vielä jossain kohtaa löydän sen, mitä haen. Kilometrejä menee ensin kaksi, sitten kaksitoista, ja vähän ennen kahtakymmentä kilometriä jalan taitettuna kohtaan ensimmäisen ihmisen, ja kyseinen ihminen istuu kallion reunalla ja heiluttaa jalkojaan reunalta alas, kuulee askeleeni ja kääntyy kurkistamaan olkansa ylitse.

”Hei, neiti”, mies sanoo kakosteltuaan ensin hetken aikaa sanojaan. ”Ootko sä eksyksissä?”

”En enää”, vastaan melkein iloisesti, astelen lähemmäksi.

”Onko sulla kylmä hei, mä voin antaa sulle – tai siis –”

Mies vetää huopaa hartioiltaan, yrittää tarjota, mutta minä pudistan päätäni niin kuvottavan ihmismäisesti, että haluaisin oksentaa.

”Ei, ei minulla ole kylmä.”

”Mutta – mut neiti –”

”Sano asiasi, mies”, tiuskaisen ääneen.

”Sä – missä sun vaatteet on?”

Vilkaisen alaspäin seuraten miehen merkitsevää tuijotusta, tajuan illan hämärän poikki kalpeana loistavan ihoni ja sen, että ihan totta, minä olen alasti. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset tekevät siitä niin ison asian; miksi aina täytyy peittää itsensä, miksi aina täytyy pukeutua.

”Ei, minulla on kiire, joten…”

”Saanko mä ees kysyä, mikä sun nimi on?”

Astelen lähemmäs kallion reunaa, kurkistan alas. Metrejä ja taas metrejä pystysuoraa kallioseinää. Käännyn hymyilemään miehelle oikein kauniisti, ihmismäisen kauniisti, ja kadun sitä samalla hetkellä.

”Lucifer.”

Ja niin minä käännyn, astun tyhjyyteen, ja tyytyväisenä tunnen kuinka ihmisvartalo murtuu, särkyy, menee palasiksi, säpäleiksi ja pirstaileiksi osuessaan kallionkielekkeisiin, tunnen jalkojen murtuvan ja tunnen käden murtuvan, ja vasta alhaalla, ihan alhaalla, kun vartalossa ei ole enää yhtään murtuvaa luuta, lyön pääni, sen viimeisen ehjän osan tuntemattoman naisen vartalossa, ja tunnen Kuoleman sormet kasvoillani.