”Kiitos”, sanon nimettömäksi
jäävälle korjaajalle, joka pyöräyttää silmiään oksettavan ihmismäisesti ja
katoaa matkoihinsa.
Aula on tyhjä, täynnä tummaa
marmoria, raskaita materiaaleja, tasan kaikkea mitä ei minun Taivaassani ole
koskaan ollut, ja toivottavasti ei tule olemaankaan. Yhtään sielua ei ole
paikalla, vaikka luulin Isäni käyneen aiheesta tiukkasanaista keskustelua itsensä
Saatanan kanssa: että Helvetissä ei ole tarpeeksi tilaa, että Saatana ei tiedä,
mitä tekisi kaikille niille sieluille, jotka päätyvät omaan, henkilökohtaiseen
ikuiseen kadotukseensa. Tämä paikka on kuitenkin tyhmä, ja satun tietämään,
että maailma on täynnä sieluja, joista suurin osa kuuluu tänne. Taivaaseen ei
ole viime aikoina ollut erityisemmin tunkua, mikä on kovasti surettanut Isääni.
”Nimi ja status”,
pitkästynyt ääni sanoo takanani. Pyörähdän ympäri, edessäni seisoo pitkä mies,
joka näyttää siltä, että haluaisi olla jossain aivan muualla. Ehkä taivaassa,
tai tuskin taivaassa, siitä viestii koreileva puku, joka ei todellakaan sovi
Maan tähän aikaan. Puku, joka näyttää villalta, puvussa on herrainkaulukset ja
valkoinen kauluspaita puvuntakin alla on niin häikäisevän puhdas, että
hämärässä, raskaassa huoneessa joudun siristämään silmiäni.
”Lucifer, pudonnut enkeli”,
ilmoitan miehelle, joka säpsähtää.
”Ei.”
”Kyllä.”
”Lucifer, kolmas enkeli?”
”Kyllä. Isän,
kaikkivaltiaan, ainoa tytär.”
Tämä mies ei ole koskaan
ollut ihminen, ja se saa minut pehmittämään asenteeni. Tämän demonin kasvoista
puuttuu tietty ilmeettömyys, tietty lammasmaisuus, joka jokaisen ihmisen
kasvoilla on – joidenkin enemmän, niin kuin sen miehen kallion reunalla, jonka
huuto kimpoili kallionseinistä samaa tahtia minun kanssani, ja joidenkin
vähemmän. Tämä mies ei ole koskaan ollut ihminen, siitä kertoo suora ryhti,
kasvojen aatelisuus, ja se, ettei ihmisyys ole päässyt tuhoamaan tämän miehen
omia kasvoja lainatun vartalon kasvojen alla. Helvettiin päätyneiden ihmisten
kasvot oman ihon alla ovat vielä pehmeämmät, vielä lammasmaisemmat, mutta tämän
miehen omissa piirteissä, korkeissa poskipäissä jotka pingottavat ihon aivan
äärimmilleen ja kaikissa niissä arvissa, jotka risteilevät pitkin miehen ihoa,
miehen omaa ihoa, ei ole mitään
ihmismäistä. Tämä mies on joku prinsseistä, ja vaikka tiedänkin olevani paljon,
paljon korkeammalla kuin tämä mies tässä, on pieni ylimystön osanen juuri sitä,
mitä kaipasinkin. Olkoot demonien ylimystöä, kunhan joku, jolle ilkeän edes puhua.
”Saatana haluaa tavata
sinut.”
”Varmasti haluaakin.”
”Suosittelisin kuitenkin
pukeutumaan ensin.”
”Sinä voit varmasti auttaa
siinä.”
”Astaroth!”
”Seir, minä en – ai, hei.”
Seiriksi puhutellun taakse
ilmaantunut demoni on ihan yhtä lailla aatelista syntyperää, mutta selkeästi
alempana kuin toinen. Miehen katse valuu pitkin vartaloa, jonka lainasin omaan
käyttööni, melkein tunnen toisen silmät iholla, jota jumaluuteni polttaa
paraikaa karrelle.
”Neiti, minusta tuntuu, että
tarvitsette jotain sopivampaa yllenne.”
”Uuden ihmisen, mieluiten.
Sinä et kestä minun omaa muotoani.”
”Tähän aikaan vuodesta ei
valitettavsti ole tarjolla uusia vartaloita, mutta minä voin auttaa sinua.”
Tälläkin miehellä, Astarothilla, on puku päällään, ja puvun povitaskusta mies
kaivaa esiin pienen, kirkkaan pullon, jonka ojentaa minulle. ”Tämä auttaa,
neiti.”
”Älä neidittele.”
”En tiedä nimeäsi.”
”Lucifer. Langennut enkeli.”
Astarothin reaktio on vielä
reippaampi, vielä voimakkaampi kuin aiemman demonin; tämä karkeampi demoni ei
saa pidettyä itseään kasassa sen vertaa, että edes yrittäisi olla niin kuin ei
olisi järkyttynyt.
”Seir, onko se totta –”
”On. Ole hiljaa, ja auta
nei- Luciferia.”
”Mielelläni. Tätä tietä.”
Seuraan Astarothia pitkin
loputtomia käytäviä, kaikki keskenään samannäköisiä ja kaikki yhtä raskaita, ja
lopulta Astaroth löytää oikean huoneen, johon ohjaa minut sisään. Rekeillä
roikkuu mekkoja, osa karkeampia, osa paljon kauniimpia, ja demoni käskee
valitsemaan minkä tahansa. Pyydän pukua, ja mies pyöräyttää silmiään.
”Minä tarvitsen puvun”,
toistan tuijottaen demonia suoraan silmiin. Miehen mustat pupillit laajenevat
ja imevät vähäisetkin valkuaset silmistä, kun Astaroth yrittää vastata
tuijotukseeni, mutta yritykseksi se jää, ja lopulta mies taipuu.
”En usko, että Saatanalla on
kauheasti hyvää sanottavaa siitä, jos marssit paikalle puku päällä –”
”Minä en usko, että Saatanaa
kiinnostaa juurikaan se, mitä minulla on päälläni. Luulen, että Saatanalla on
parempaakin tekemistä kuin miettiä, mihin alamaiset pukeutuvat. Vai väitätkö,
ettei ole?”
”En tietenkään, en”, mies
ehtii korjaamaan, heilauttaa päätään saadakseen mustia kiharoita pois
kasvoiltaan. ”Minusta tuntuu, että olemme lähteneet liikkeelle väärällä
jalalla, vai mitä –”
”Ei. Minua ei kiinnosta.”
”Aika karua”, mies sanoo ja
virnistää. ”Oletan, että et tarkoita sitä pahalla.”
”Taisin sanoa sen sitten
väärin.”
”Ohhoh. No niin, arvon neiti
enkeli, mitä sinä oikein teit, että olet päätynyt tänne?”
”Kuinka niin? Eikö täällä
käy useamminkin enkeleitä katsomassa, miten te hoidatte asianne?”
”Ei. Enkelit tarvitsevat
kutsun päästäkseen sisään Helvettiin, ja voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan
meistä halua teidän porukoitanne tänne sähläämään. Sinua ei ole kuitenkaan
kutaan kutsunut, ei edes korjaaja, joka vain toi sinut tänne… joten mitä sinä
olet tehnyt?”
”Se ei ole millään muotoa
sinun asiasi.”
”Kunhan yritin pitää
keskustelua yllä, ei tarvitse suuttua.”
”Minä en halua keskustella
sinun kanssasi, voit varmasti uskoa sen.”
”No, eipä sinun tarvitsekaan
sitä erityisemmin haluta.”
Puku on päällä, lahkeetkin
ovat täsmälleen oikean mittaiset, ja housut riippuvat vartalon lanteilla
mukavasti. Ehkä.
Astaroth kulkee edellä ja
minä seuraan perässä, tietämättä mihin mennä. Ihokaan ei kiristä enää samalla
tavalla, iho ei pala karrelle, koska lainasin naiselta vain ulkonäön, ja
täällä, mihin kukaan minunkaltaiseni ei oikeastaan kuuluisi, ei ole vartaloita,
on vain sielun kotelo. Minun koteloni on jäntevä ja naiseksi voimakas, ja nyt
se kestää minut kaikessa jumaluudessani.
Seir on odottamassa, viittaa
vaitonaisena Astarothin lähtemään, ja jatkan matkaani miehen perässä. Miehen
hartiat ovat kuninkaallisen leveät ja jännittyneet, ja demonin vartalo näyttää
siltä, että väärällä iholla ne voisivat tuntua paremmalta kuin mikään. Luusto
paistaa läpi puvuntakin alta, samoin sinisenä hohtavat suonet, ja minä rakastan
niitä. Taivaan jälkeen tämä on toiseksi paras vaihtoehto, koska kammottavin
kaikista olisi ollut päätyä Maahan, maan pinnalle kaikkien niiden ihmisten
kanssa, joiden vartalo kestää ihmisten omat sielut – pelkästään se on jo omiaan
kertomaan, kuinka tärkeitä ja vankkaa tekoa ihmiset ovat. Kuinka tärkeitä
minulle, kuinka tärkeitä kenellekään muullekaan – Jumala rakastaa näitä turhia
luomuksia enemmän kuin minua ja veljiäni, mikä on väärin. Tuntuu, että Isä on
ylpeä käsityöstään, joka taapertaa maan pinnalla jokapäiväisissä elämissään
tekemättä mitään sen kummempaa, tekemättä mitään järkevää, ymmärtämättä edes
rakastaa Isää sillä tavalla, kuin Isääni pitäisi rakastaa. Minä rakastan Isääni
ja minä rakastan ihmistä, jos Isä käskee, mutta ihan vain ihmistenkin puolesta
olisi parempi, jos ne kaikki vain tuhottaisiin yhdellä hyökyaallolla,
hirmumyrskyllä, millä tahansa. Ihminen kestää hädin tuskin auringonpaistetta,
ja Isä loi auringon ja ihmisen väliin kerroksen pitämään ihmiset turvassa. Niin
hauraita ja niin turhia kapineita ihmiset ovat.
Seir avaa edelleen
vaitonaisena oven, viittaa minut astumaan sisälle, ja minä tottelen kiltisti,
koska tämä ei ole minun paikkani eikä tämä ole minun sotani. Portaikko on
loputon, ja Seir antaa minun kulkea edellä loputtomia pyörteitä alaspäin,
tarttuu itse kiinni yhtä lailla huterasta kaiteesta. Demoni on lähempänä
ihmistä, ja se on huvittavaa.
Huudot, kiroukset ja kiljaisut
voimistuvat nopeasti, kun lähenemme määränpäätä, kuten oletan. Ainakin Seirin
kävelytahti ripeytyy koko ajan, tunnen ilmassa tyytymättömän väreilyn, joka
tuntuu lähtevän suoraan demonin omasta ihosta, oikeasta ihosta ihmismäisen ihon
alla. Vilkaisen olkani ylitse miestä, joka tuijottaa tiukasti eteenpäin, enkä
olisi uskonut näkeväni täällä mitään noin… en edes osaa kuvailla sitä. En
tiedä, miten kuvata demonia, joka puristaa vartalonsa rystyset valkoisina
kaidetta ja näyttää siltä, että olisi mieluiten missä tahansa muualla kuin
täällä. Ehkä hellyttävää. Järjetön, suoraan jonkun ihmisen keuhkoista kumpuava
karjaisu saa Seirin säpsähtämään, tihentämään askeltensa rytmiä, ja pian mies
astuu kapeissa portaissa minun ohitseni, joutuu ahtautumaan niin läheltä, että
tunnen miten miehen tasainen, sileä vartalo sipaisee omaa rintakehääni
pujottautuessaan vartalon ja kaiteen välistä eteenpäin, ja nyt Seirin askel
alkaa olla tiukempaa, tasaisempaa ja kiireisempää, kun mies harppoo portaita
kaksi tai kolme kerrallaan matkalla alas, alas, alas, ohittaa taas yhden oven,
kolmannen järjestyksessä. Oven takaa kumpuaa se huuto, joka tärisee vartaloni
tärykalvoissa ja pelkään, että ne puhkeavat – ihmisfysiikkaa ei ole tarkoitettu
kestämään mitään tällaista.
Kerrosta alempana Seir
seisoo odottamassa, kädet taskuissa ja katse maahan luotuna. Mies ei sano
mitään, ei selitä mitään, enkä minä kysy mitään, koska totta puhuakseni minua
ei kiinnosta. Tämä ei ole minun ongelmani, enkä halua liittyä siihen, enkä
halua sotkeutua mihinkään tämän yhden prinssin pään sisäiseen kaaokseen.
”Saatana odottaa sinua”,
Seir mutisee ja viittaa ovea kohti. ”Minä en tule sisään, sinä saat selvitä
siitä yksinäsi.”
”Selvä juttu.”
Rikinkatku löyhkää oven
alitse vahvempana kuin missään aikaisemmin, ja minä hymyilen. Hymyilen
itselleni, hymyilen itsekseni. Ihmismäistä tai ei, minä hymyilen.
Kaksi tehtävää suoritettu,
kolmas aloitetaan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti