I: #4 | 6063

Seir pyysi olemaan tekemättä sitä.

Sanoi, että minulla on vaihtoehtoja. Että minun ei tarvitsisi mennä Kiirastuleen, koska minun ei välttämättä tarvitse luopua jumaluudestani. En väittänyt miehelle vastaan, koska minulla ei ole syytä; vastaväitteet aiheuttaisivat vastakysymyksiä, ja vastakysymykset ovat niitä, joihin minä en missään nimessä halua vastata. Minä en halua vastata kysymyksiin siitä, miksi muka minun on pakko luopua jumaluudestani. Miksi minun on muka pakko päästä Saatanan hoviin, miksi minun olisi muka pakko olla jotain enemmän kuin olen. Helvetissä on hyvä asua, ja jumaluudesta luopumattakin minä pääsisin maan päälle, voisin asua Maassa niin kuin kuka tahansa ihminen – sillä erotuksella, että minä en ole ihminen. Minä en ole ihminen, enkä minä tule kuolemaan. En ainakaan pitkään aikaan, ja pitkällä ajalla minä tarkoitan oikeasti pitkää aikaa.

Seir yritti sanoa, että minulla on rajattomasti vaihtoehtoja, ja että Kiirastulen ei ole pakko olla yksi niistä.

”Miksi sinä et halua, että menisin sinne? Kestäisin sen?”

”Koska sinun ei ole pakko!” Miehen yleensä niin ilmeettömien kasvojen poikki lehahtaa aavistus epätoivoa, jota minä tarkkailen etäisen kiinnostuneena. ”Sinun ei ole mikään pakko, sinä voit palata Maahan, sinä voit jäädä asumaan toiselle tasolle, sinä voit lähteä täältä koska haluat, mutta sinä päätät haluta Kiirastuleen!”

Melkeen voisin kysyä, mitä erityistä demonilla on Kiirastulta vastaan, mutta asia ei kiinnosta niin paljon, että viitsisin valjastaa vartaloni suun kysymään sitä. Ei kiinnosta tarpeeksi.

”Minä valvon sinun suoritustasi, Lucifer”, mies sanoo kuin lukien ajatuksesi. ”Minun on pakko valvoa sinun suoritustasi, ja jos sinä nyt menet sinne – olet koko luomakunnan ainoa olento, joka sinne suostuisi edes vapaaehtoisesti menemään – minä joudun olemaan siellä siihen asti, että sinä joko ratkeat, tai olet suorittanut koetuksesi. Sinä tulet ratkeamaan, enkeli. Sinä et tule kestämään sitä.”

Miehen omat silmät tuntuvat hohtavan ihmissilmien alla, ne yrittävät saada minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syyllisyydestä viis, olen kerännyt koko Seirin puheenvuoron ajan raivoa sisälleni, yrittänyt vain kuunnella ja kuunnella, mutta nyt – nyt riittää.

”Minä olen enkeli”, onnistun sanomaan raivoltani, ”minä en ole sinun kallisarvoisia ihmisiäsi. Minä en ole demoni, minä olen enkeli.”

”Sitä suuremmalla syyllä, Lucifer.”

”Mitä se sinua haittaa, jos minä en kestäkään, demoni? Minähän olen enkeli.”

”Minä en halua hoitaa paperitöitä jälkeenpäin”, ja sieltä se tulee, Seir saa itsensä hallintaan ja asenne muuttuu kuin taikaiskusta, ihan niin kuin miestä ei oikeastaan edes kiinnostaisi ollenkaan. Ihan kuin minä olisin ärsyttävä tytönhupakko, joka pomppii silmille ja käy hermoille. ”Paperitöitä seuraa tavallisista ratkeamisista, ja kun sinä ratkeat, siinä ei ole mitään tavallista. Mitä luultavaimmin sinun jumaluutesi, josta niin kovasti haluat eroon, tappaa minut, kun et kestä enää Kiirastulta.”

En edes tiedä, mitä sanoa.

”Sinä olet säälittävä”, päädyn lopulta ilmoittamaan katsellen miestä tyynesti silmiin, enkä miehen omiin syviin, tummiin silmiin, vaan ihmismäisen vaaleisiin, niihin pintapuolisiin, koska satun tietämään, että demonit vihaavat ihmismuotojaan melkein yhtä paljon kuin minäkin. ”Sinä olet hyvin säälittävä. Sinä et halua valvoa minun suoritustani, demoni, koska sinä et halua Kiirastuleen.”

”Kukapa sinne nyt haluaisikaan mennä, enkeli.”

”Sinä olet demoni. Eikö se kuulu työnkuvaan?”

Voisin purra vartaloni kielen poikki, ihan vain siitä ilosta, että en tiedä, mihin olen ajautumassa. Ainakin ajauduin sanaharkkaan demonin kanssa, ja löydän itsestäni paljon uusia tunteita, joita ei vielä Taivaassa ollut. Tiesin, että pitkään käytettynä ihmiset alkavat vaikuttaa pahasti omaan rakenteeseen, mutta että uusia tunteita. Minun on pakko päästä eroon tästä vartalosta, ja mahdollisimman pian. Mahdollisimman pian ei ole tarpeeksi pian, jos jatkan tätä sanasotaa tämän demonin kanssa.

”Seir, minä en tiedä, kuinka monta kertaa minun se pitää sinulle kertoa, mutta minulla ei ole tähän aikaa. Minä haluan Kiirastuleen, ja minä haluan sinne juuri tasan nyt. Ymmärrätkö sinä? Minulla ei ole aikaa tällaisiin.”

”Mihin sinulla muka on kiire? Helvetissä harvemmin asiat muuttuvat mihinkään suuntaan, viimeisin etäisestikään kiinnostava tilanne taisi olla se, kun Lilith lopultakin heitti veivinsä –”

”Minä en halua kuunnella teidän kiinnostavista tapahtumistanne. Minulla on kiire sinne… minne minulla nyt sattuukaan olemaan kiire, ja en mielelläni odottaisi yhtään pidempään kuin pakko.”

”Jos vaadit. Teet tämän omalla vastuullasi, ymmärräthän, Lucifer?”

”Mainiosti. Kiirastuleen, siis.”

Seir lähtee lopultakin kiipeämään portaita, kaivaa povitaskustaan avaimen, jonka työntää juuri siihen oveen, jonka takaa kuuluu lukemattomien äänien yhteiskuoro, kirkumista ja kiroamista, Jumalan apuun pyytämistä ja rukouksia, ja mies työntää oven auki, viittaa minut astumaan sisään.

Kiirastuli näyttää vieraalta mutta täsmälleen siltä, että täällä minä olen viettänyt kaikki paikkani. Isä suunnitteli tätä paikkaa itsensä Saatanan kanssa, vaikka Saatana valittikin haluavansa vapaat kädet omaan asuinpaikkaansa. Kiirastulesta oli kuitenkin pakko saada sopiva Isän tarkoituksiin, ja lopulta, päästyään yhteisymmärrykseen Isän kanssa sielujen jaosta, Saatana antoi isän osallistua. Siksi tämä paikka näyttää tutulta ja melkein turvalliselta.

Joka paikassa on valkoista, niin kirkasta, että vartalon silmiä polttaa. Suojelen kädellä silmiäni, jotka alkavat nopeasti vetistää, mutta valoisuus tunkee läpi kämmenestäkin. Kaiken hämäryyden keskellä tämä valkoinen valo on kammottavaa, niin kirkasta että en näe, mistä huudot tulevat, mutta Seirin vain aavistuksen muuta valkoista tummempaa selkää seuratessani ne ensin voimistuvat, sitten hiljenevät, kun kuljemme huutajien ohitse edes näkemättä heitä. Ei sillä että minä heitä haluaisin nähdä, minulla ei ole mitään syytä nähdä heitä.

Valkoisuuden keskellä Seir pysähtyy, istuutuu tuolille ja viittaa minut seisomaan viereensä, kysyy, olenko aivan varma päätöksestäni. Demoni kokee vielä aiheelliseksi huomauttaa, että olen edelleenkin luomakunnan ainoa ihminen, jonka ei ole pakko kokea tätä kaikkea, mutta minä kerron olevani valmis.

Pimeys tuntuu huojentavalta kaiken sen valoisuuden läpi, mutta pimeys on täynnä kauhua. Tuli kiertyy vartalon sydämen ympäri, tuli kietoo sieluni vartalon sisällä syleilyynsä ja polttaa niin, että pelkään sielun palavan karrelle. Vartalo, joka ei kuulu minulle mitenkään, tuntuu etäisen kivuliaalta, ja voin kuvitella miltä ihmisestä tuntuu, ihmisillä on kuitenkin oma vartalonsa. Tuska, tuli joka polttaa sieluani pala palalta ja joka pian pääsee kulkemaan vapaasti sieluni läpi on kammottavaa, ja puren vartaloni alahuulta etten huutaisi jonkun toisen äänihuulilla. Tuskaa ei voi kuvailla millään sanalla, koska missään kielessä ei ole sanaa sille, miltä tuntuu kun sielua poltetaan.

Isäni rakasti ihmistä niin paljon, että irrotti ihmisen tietoisuuden sielusta tarpeeksi paljon niin, ettei sielu kärvennä ihmistä. Minun sieluni ei kuitenkaan sovi tähän vartaloon, eikä enkeliä ole tarkoitettu kestämään Kiirastulta. Ihmisen vartalo on Kiirastulessa kivulias, mutta vartalon kipu ei ole mitään kun vertaa siihen, miten yhtäkkiä tuliset ketjut irtoavat sielun ympäriltä ja hengähtäisin helpotuksesta, jos minulla olisi hengitys, mutta kylmät sormet, jäisen kylmät piikit kiertyvät sielun ympärille ja repivät sitä, raastavat sieluani, raastavat jumaluuttani ja raastavat minua joka paikasta palasiksi, tarkoituksenaan tuhota minut, laittaa minut palasiksi.

*~*~*

Heikompi tapaus lannistuisi. Heikompi tapaus olisi jo lannistunut aikoja sitten, ja minäkin olin lähellä lannistumista siinä vaiheessa, kun annoin periksi tuskalle, johon ei ole päässyt tottumaan vaan joka on ajan kanssa vain vahvistunut: annoin periksi ihmiselle, jonka vartalossa olen, ja olen huutanut äänihuuleni rikki, verille, irti: olen huutanut äänihuuleni niin rikki, että suusta ryöpsähtää jokaisen uuden huudon mukana verta, mutta kerran kuollut, aina kuollut vartalo: verta riittää, ja tuskaa riittää. Poltetta riittää ja jäätymistä riittää, ja aivan uutta on se, että ensin ollaan niin hellää, niin hellää, ja sitten puristetaan niin että vartalon silmät pullistuvat päästä ja äänihuulet ryöpsäyttävät uuden veriklimpin ulos suusta.

Heikompi tapaus olisi lannistunut jo aikoja sitten, enkä minä edes tiedä, kuinka kauan olen kestänyt tätä – tai ollut kestämättä. Minä en tiedä, kuinka Saatana laskee minun selvinneen tästä, enkä ole vielä tuntenut sitä poltetta, joka merkitsisi minun suorittaneen tehtävän – en ole tuntenut aikoihin muuta kuin sen, kuinka sieluani pyritään repimään mahdollisimman pieneksi silpuksi, ensin venytetään sitä ja sitten annetaan napsahtaa takaisin pieneksi, venytetään, revitään sitä äärimmilleen ja vielä pidemmälle ja annetaan palautua, jätetään rauhaan, silitetään, ja vedetään taas kireälle.

Jossain vaiheessa minä näin Seirin. Silmien ulkopuolella näkyy vain mustaa, enkä voi kuvitellakaan, että vielä aikaisemmin se oli minun mielestäni jotenkin huojentavaa mustaa, että pidin siitä mustasta silmieni ulkopuolella silloin, kun saavuin tänne. Nyt mustuus on kammottavaa, se tekee mahdottomaksi mitata mitään aikaa, tekee mahdottomaksi kaiken muun kuin oman sielun puolesta pelkäämisen, oman sielun kasassa pitämisen. Mutta yhdessä välissä musta raottui niin, että näin Seirin kasvot: en niitä ihmiskasvoja, en edes ohuena kalvona Seirin omien kasvojen päällä, vaan Seirin omat, oikeat kasvot, ne joiden poskipäät pingottavat ihon alla ja jotka ovat niin kauniit. Demonin piirteet tuntuivat niin hyvältä ja näyttivät niin kauniilta, että sain siitä pidettyä kiinni muutaman seuraavan hetken verran. Hetken helpotus kostautui satakertaisesti, koska sieluni sai eheytyä sen yhden vilkaisun ajan kunnolla ja palautua takaisin omaan jumalaiseen muotoonsa, ja kun Seir katosi, katosi myös helpotus. Repiminen ja raastaminen alkoi jälleen, ja vasta siinä vaiheessa minä tajusin, mitä tapahtuu: minun jumaluuttani revitään irti. Minun jumaluuteni irrotetaan sielusta niin, että voin luopua siitä. Jumaluus on kudottu yhteen joka ikisen sieluni säikeen kanssa, ja jumaluuteni on isompi kuin Gabrielilla, kirkkaampi kuin Urielilla ja upeampi kuin Mikaelilla, sillä minä olen aamun tähti, Kointähti, minä olen Venus ja minä olen aamutähti, kirkkain tähti kaikista. Siksi se sattuu niin kammottavasti, niin jumalattomasti.

Lopulta minä katkean. Tunnen, kuinka katkean. Jokin on ikuisesti muuttunut, jokin tuntuu väärältä minun sisälläni, jokin tuntuu irtonaiselta ja hölskyvältä, enkä nyt puhu sisäelimistä. Pimeys hälvenee hitaasti mutta varmasti, ja lopulta minun on taas pakko sulkea ne ihmisen silmät jotka eivät halua kestää tätä kaikkea kirkkautta, ja minun on pakko nostaa käteni kasvoille peittämään silmät etten kuolisi. Siltä se tuntuu: vaikka minä olen jumalainen, ainakin vielä jonkin aikaa, tiedän myös, että juuri nyt voisin kuolla vain siksi, että saisin tämän kirkkauden loppumaan.

”Sinä sitten selvisit.”

En vastaa mitään. Äänihuulet ovat niin rikki kirkumisesta, että syljeskelen verta miehen jalkoihin, ja Seir tarjoaa minulle taskuliinaansa, johon pyyhin suuni ja näen liian kirkkaan punaista verta, se on niin kirkasta että se ei voi olla enää pelkästään ihmistä.

Minä vuodan jumaluuttani suun kautta, ja jollain tavalla tämä ajatus käy järkeen.

”Sinä selvisit. Hyvä, Lucifer.”

”Kiitos”, raakun. Seir nostaa katseensa lattiasta, katsoo minua silmiin, nostaa kätensä silmilleni ja helpotus valuu pitkin vartaloa, joka alkaa hetki hetkeltä tuntua enemmän omaltani. Äänihuulten jänteet korjautuvat, eivätkä Seirin helpottavat sormet katoa mihinkään kasvoiltani, painan kasvojani niitä vasten niin kuin kotikissa painautuu lähemmäs silittävää kättä. Seirin kädet tuntuvat uskomattomalta, ne puhdistavat vartaloani ja tekevät olostani helpomman, pehmeämmän, kauniimman, ja mies näyttää vieläkin kauniimmalta kun hän laskee kätensä kasvoiltani.

”Sinulla ei ole paljon aikaa, Lucifer”, Seir sanoo hiljaa ja kumartuu lähemmäs puhumaan, puhuu nopeasti ja niin hiljaisella äänellä, etten meinaa kuulla sitä kaiken huudon, tuskaisen valituksen ja jumalan avun pyytämisen ylitse. ”Sinulla ei ole paljon aikaa, ennen kuin Moloch tulee viemään sinut seuraavaan tehtävääsi. Sinulla on vielä mahdollisuus peruutta tämä, sinä voit pitää jumaluudestasi kiinni, ymmärrätkö? Sinun ei tarvitse luopua siitä, se ehtii vielä korjaantumaan. Ennen kuin lähdet täältä, voit tehdä vielä päätöksen palata takaisin maan pinnalle ja ehkä löytää keinon palata takaisin Taivaaseen, eikä sinun ole mikään pakko palata koskaan – helvetti, minä voin auttaa sinua palauttamaan jumaluutesi takaisin omaan loistoonsa, jos tarvitset siinä apua, minä voin auttaa sinut takaisin Taivaaseen.”

”Miksi sinä jankkaat tuosta?”

”Jankkaan mistä? Siitä, että voit pitää jumaluutesi? Koska Lucifer, sinulla on mahdollisuus. Sinun ei ole pakko tehdä tätä, tämä ei ole sinun paikkasi. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoa, minä olen syntynyt tänne, ja minä tiedän, että sinä olet enkeli, minä tiedän että Jumala rakastaa sinua – sinä pääsisit takaisin Taivaaseen, mutta jos nyt luovut jumaluudestasi, sinulla ei ole mitään toivoa.”

Demonin katse on toivoton, ja käsitän lopultakin, että Seir oikeasti tarkoittaa sitä. Seir tarkoittaa, ettei minun ole pakko tehdä tätä, ja Seir tarkoittaa sitä, kun sanoo, että minun ei pitäisi tehdä tätä. Lohduttomuus paistaa pitkälle demonin kasvoista, ja minä katson miestä käsittämättä mitään mistään.

”Sinä et kuulu tänne, Lucifer. Jos sinä luovut nyt jumaluudestasi, se on sama kuin alistaisit itsesi suoraan Saatanalle. Sinun ei tarvitse tehdä sitä, koska Lucifer kiltti, sinä et kuulu tänne. Jos annat jumaluutesi pois, se on sama kuin huutaisit Saatanalle olevasi hänen omaisuuttaan. Jos Saatana kyllästyy sinuun, voit saman tien heittää hyvästit koko elämällesi, Lucifer, sillä täältä ei ole paluuta. Sinä et pääse kiipeämään täältä enää pois, vaan sinun tehtäväksesi jää valvoa ihmisiä Kiirastulessa, kiduttaakin heitä. Sinä et ole sellainen. Vaikka sinä tuhosit Jumalan nimissä Mooseksen seuraajia, sinä et silti ole sellainen.”

”Älä kerro minulle, millainen minä olen.”

Seir jää katsomaan minua niin kuin ei uskoisi korviaan.

”Kuunteletko sinä itsekään itseäsi?” mies kysyy. ”Kuunteletko? Kuunteletko sinä yhtään, mitä kumpikaan meistä sanoo? Lucifer, tämä paikka tulee tappamaan sinut.”

”Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä en pääse takaisin Taivaaseen. Helmiportit on suljettu minulta ja kaltaisiltani, ja meitä tulee vielä paljon lisää. Minä en pääse takaisin, enkä minä haluakaan takaisin.” Valheita valheiden perään, ja Seir uskoo kaikessa sinisilmäisyydessään. Seir uskoo minua eikä väitä vastaan.

”Oletko varma? Tämän jälkeen sinulla ei ole enää mitään paluuta. Voisit elää suhteellisen mukavasti maan päällä –”

”Minä en halua maan päälle.” Kokoan kaiken sen ivallisuuden, jota on Kiirastulen jäljiltä enää jäljellä. ”Minä en halua viettää ikuisuutta kiinnni ihmisissä, minä haluan olla täällä. Ei tämäkään paikka ole hääppöinen, mutta ainakin parempi kuin maa.”

”Jos olet varma.”

”Täysin varma, kiitos vain.”

Seirin katse kertoo siitä, että mies haluaisi minun vielä pyörtävän puheeni, mutta en tee sitä. Tämä mies, joka on toimettomana seurannut minun palamistani Kiirastulessa, toivoo, että pyörtäisin puheeni. Mieleen muistuu se hetki, kun näin kaiken pimeän keskeltä Seirin kasvot, Seirin omat kasvot, ja toivoisin, että voisin kertoa tälle kauniille, upealle demonille, että minä palaan takaisin Taivaaseen. Haluaisin kertoa, ettei miehellä ole syytä huoleen taikka epätoivoon, sillä minä palaan takaisin, sillä minulla on suunnitelma. En voi kuitenkaan kertoa, en voi mainita sitä sanallakaan, sillä tämä mies on kaikilla tavoin riski minulle. Helvetin prinssi, liian lähellä Saatanaa. Jos Saatana saa kuulla tästä kaikesta, minä olen tuhoon tuomittu. Kaikilla tavoilla tuhoon, ikuiseen kadotukseen, johon minun ei kuuluisi ikinä päätyä.

”Lucifer!”

Pyörähdän ympäri, kohotan kulmiani miehelle, joka ojentaa kättään rehvakkaasti. Miehen hartiat ovat leveät, tuntuvat vievän kaiken tilan vaikka seisommekin kolmisin keskellä sokaisevaa valkeutta.

”Moloch, hauska tavata”, mies sanoo ja työntää kättään lähemmäs, tartun siihen lopulta päästäkseni ulos tästä tilanteesta. ”Viiriäiset taisivat olla sinun juttusi, se oli kertakaikkisen upeaa. Olen suurin ihailijasi, oi Lucifer, teit suuren vaikutuksen. Selvisit Kiirastulestakin, et kyllä ihan ennätysajassa mutta kohtuullisen hyvässä hapessa, vai kuinka? Hienoa, hienoa. Jumaluudesta sitä halutaan eroon, niinkö, no, lähdetäänpä sitten. Tiedät varmasti, mikä on seuraava askel?”

”Tiedän kyllä.” Syyllisen kiduttaminen, neljäs tehtäväni.

”Hienoa. Jos sitten seuraisit minua…”

Vilkaisen vielä viimeisen kerran Seiriä, joka vetää kasvoilleen tutun ilmeettömyytensä, viittaa minua seuraamaan Molochia. Portaikon hämärä hellii väsyneitä silmiäni, ja seuraan taas yhtä demonia portaat yhden kerroksen ylöspäin. Moloch yrittää jutustella jotain, huomaan nopeasti miehen luonteen olevan ärsyttävä, sellainen joka kaipaa koko ajan palautetta kaikista omista teoistaan, enkä henkilökohtaisesti millään jaksaisi nyt. Enkeli ei voi tuntea väsymystä, ei tietenkään, mutta jumaluus on irtonainen ja tuntuu kolisevan sisälläni paikassa, jonka kuuluisi olla pehmeä reunoiltaan, täysi ja täydellinen. Tunnen itseni loputtoman uupuneeksi ruumiissa, joka ei ole minun omani ja ei edes näytä siltä, miltä haluaisin, jos minun olisi pakko jäädä ihmisruumiiseen.

Kerrosta ylempänä Kiirastulta Moloch työntää minut sisään huoneeseen, jossa makaa joku sieluriepu pitkin pituuttaan lattialla, mies nousee istumaan ja ojentaa käsiään minun suuntaani.

”Sinä”, mies raakkuu minkä pystyy, miehen kurkku on viilletty auki joskus viime viikolla, siltä ainakin kuivunut veri näyttää. ”Minä tiedän, kuka sinä olet.”

”Minä voin kuvitella, että uskot tietäväsi”, vastaan rauhallisesti. ”Mitä sinä haluat minun tekevän? Tai mitä Saatana haluaa minun tekevän?” Kiduttavan syyllistä, totta kai. Minun täytyy suorittaa yksi kuolemansynneistä, joka lopullisesti saisi jumaluuteni katoamaan… jos olisin kuka tahansa muu. Kuolemansynti on ihmiselle tai demonille selitettynä teko, joka on luonteeltaan vakava. Teon vakavuus täytyy tietää, ja se täytyy tehdä omasta vapaasta tahdosta, ja minä voin kertoa, että tälle sielurievulle minä teen ilomielin ihan mitä tahansa, mitä Saatana keksii haluta. Tämä katkaisee minun suhteeni Jumalaan, niin kuin teki myös se, kun esiinnyin Jumalana ja lähetin saastuneita viiriäisiä taivaltajien luokse. Sen minä tein rakkaudesta Jumalaa kohtaan, mutta tätä minä en tee rakkaudesta Jumalaa kohtaan: tämän minä teen puhtaasta vihasta näitä ihmisriepuja kohtaan, ja tämän minä teen rakkaudella.

”Miten vain neiti haluaa.”

”Älä uskalla neiditellä minua”, vastaan miehelle, joka nostaa kätensä ilmaan suu naurussa.

”Anteeksi, anteeksi. Miten vain Lucifer haluaa, parempi?”

”Siedettävämpi.”

”No, se riittänee.”

I: #3 | 3481

”Kas, Lucifer.”

Kaikkien demonien hallitsija, edesmenneen Lilithin puoliso… ja kammottavan ruma.

Lihava mies, joka lappaa suuhunsa aina vain lisää ja lisää ruokaa. Kädet, kymmenillä sormuksilla koristettuina, liikkuvat tasaista rataa suun ja lautasen välissä, ja mässäily on vienyt miehen demonisen kauneuden ja jättänyt jäljelle vain ihmisyyden. Ihmisen kasvot, jonka poskia pitkin valuu paksua rasvaa, ja toivon todella, että mies kaluaa jonkun sääriluuta, koska muut vaihtoehdot ovat liian sairaita jopa tälle sairaalloisen lihavalle miehelle, josta satun tietämään, että vielä joskus tämä mies oli demoneista kaunein. Kaikkein kaunein, kaikkein korkeimmat poskipäät, kaikkein terävimmät hampaat, syvimmät ja mustimmat silmänaukot. Elintavat ovat vieneet tältä mieheltä kaiken sen kauneuden, jota Seirissä on, jos osaa katsoa ihon alle, syvemmälle kuin vain päällimmäistä vartaloa. Ihmismäinen ahneus, himoitseminen ja tietenkin perinteinen mässäily ovat vieneet kaiken sen, mitä minä olisin tässä miehessä osannut arvostaa.

”Kas, Saatana.”

”Mukava yllätys tavata sinut, Lucifer.”

”Kiitos samoin.” EI ole, ei todellakaan. Minä tiedän listan järjestyksen, ja tiedän sen, ettei omaantuntooni tule koskaan pistämään lainkaan, kun hoidan tämän miehen pois päiviltä.

”Kuten sanottua, yllätyin kovasti kun kuulin sinun saapuneen tänne… tuollaisessa muodossa, vieläpä. Pitävätkö huhut paikkansa?”

”Riippuu huhuista.”

”Sinutko langetettiin Taivaista?”

”Kyllä.”

”Mikä sinun syntisi oli?”

Nousen seisomaan suoraksi, katson miestä suoraan silmiin, ja vaaleansinisten ihmissilmien takaa en löydä pienintäkään jälkeä niistä syvistä silmäkuopista, jotka Seirin kasvoissa lumosivat minut vain vähän aikaa sitten. Paholainen katsoo minua hymyillen pää kallellaan ja hampaat jäytävät edelleen ruokaa, miehen maiskuttaessa näen vilauksia mustista, tylpäksi kuluneista hampaista.

”En suostunut kumartamaan ihmiselle.”

”Niinkö?” mies kysyy, nielee kulahtaen, lopultakin kiinnostuneena. ”Niinkö tosiaan? Niinkö helposti teitä paiskotaan sieltä alas, enkelini?”

”En sanoisi niinkään.”

”No kerro nyt ihmeessä, että minkä takia sitten?”

”Oletko kuullut siitä viimeisimmästä tapauksesta – niistä viiriäisistä?”

”Tokihan. Tännekin löytyi pitkästä aikaa lisää väkeä, kun tuntuu että tämä jumalajuttu on iskenyt kiinni oikein kunnolla.”

”Minä toteutin sen.”

”Oikeastiko?” Paholainen kiinnostuu sen verran, että leuat lakkaavat jauhamasta ja silmiin palaa oikeanlainen tummuus, joka piilottaa hetkeksi vauvansinisen kokonaan. ”Sinäkö lähetit ne kaikki viiriäiset ja ruton?”

”Niille, jotka kyseenalaistivat Isäni työn ja valittivat, ettei… mikä se ihmisten paikka olikaan, Egyptistä, Egyptistä vapautumisen jälkeen ole ollut tarpeeksi lihaa tarjolla.”

”Joten sinä lähetit isäsi nimissä niille ihmisparoille viiriäisiä ja ruton?”

”Minä itse”, nyökkään.

”Mahtavaa! Aivan nerokasta”, Saatana nauraa haltioituneena, ”sinä, upea nainen, sovit tänne loistavasti… paitsi että et. Sinulla on jotain… ylimääräistä.”

”Tiedän.”

”Jumaluus. Siitä täytyy hankkiutua eroon, koska olen enemmän kuin halukas ottamaan sinut mukaan omaan hoviini, voin potkia Gaapin ulos –”

”Anteeksi, herrani”, olkani takaa kuuluu, mutta huitaisen pikaisen ajatuksen äänen suuntaan, ja puhe lakkaa ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan, katkeaa kurluttavaan kakomiseen.

”Vielä varmemmin potkin Gaapin ulos, oi Lucifer, minä haluan sinut hoviini.” Ja minä aion tulla sinun hoviisi. Rakastan sitä, miten Saatana kuvittelee voivansa päättää jotain, luulee voivansa tehdä yhtään päätöksiä. Totuus on, että Saatana on, kuten sinä, minä ja kaikki muutkin täällä, minun Isäni luomia, jotkut lähempää ja jotkut kauempaa. Itse kuulun siihen lähempään kastiin. Saatana voi kuvitella itsestään ihan mitä tahansa, ja niin kuin vauvansini on kasvanut kauniin mustan katseen päälle, on se myös peittänyt Saatanalta elämän tosiasiat. Tai kuoleman, jos niin halutaan sanoa. ”Joten sinun täytyy tehdä omat… urotekosi... päästäksesi eroon jumaluudestasi ja löytääksesi paikkasi minun hovistani.”

”Sen verran tiedän itsekin.”

”Tiedätkö, mitä sinun kuuluu tehdä?”

”Ei mitään aavistusta.” Paljon enemmän aavistusta kuin sinulla, mies hyvä.

”Sinun täytyy…”

Ja Saatana alkaa puhua, suoltaa sanoja suustaan ja minä kuuntelen teeskennellen kiinnostusta, pieni näytelmäni menee Saatanalle läpi, ja kun suostun tekemään kaiken, mitä mies sanoo rasvaisella, saastaisella suullaan, mies on kierretty pikkusormeni ympärille. Mies on myyty myös sille hymylle, jonka suon hänelle, ihan pienelle hymylle ja niin viattomalle, että se olisi mennyt Isällekin läpi – jos Mikael ei olisi ollut paikalla kantelemassa. Luulisi, että heti Isän jälkeen vanhimmalla olisi muuta tekemistä kuin kannella pikkusiskostaan, mutta on totta, että Mikael ei ole koskaan arvostanut minua edes sitä vertaa kuin Gabriel tai Uriel. Saatana kuitenkin arvostaa kovasti, Saatana arvostaa enemmän kuin yksikään veljistä on koskaan arvostanut, mutta tällä arvostuksella minä en tee yhtään mitään. Saatana ei kiinnosta, mutta Saatanan rooli kaikessa, mitä tulee tapahtumaan, kiinnostaa.

Olen hyvää vauhtia matkalla kohti kolmannen tehtävän toteutusta, minä muistan ne kaikki. Ensin lankeaminen, sitten Helvettiin astuminen. Kuten Saatanakin mainitsi, minun tulee kestää Kiirastuli siihen asti, että on aika jatkaa eteenpäin, siinä on kolmas tehtävä josta Saatana ei tiedä mitään, eikä kukaan muukaan Helvetissä. Kiirastulen sietämisen jälkeen neljäs tehtävä on kidutukseen osallistuminen, ja jos kyseessä on ihmissielu, minä en edes välitä. Puhdasveristä demonia minä en aio satuttaa, en missään nimessä, mutta ihmissieluilla ei ole niin väliä – toivon, että se on joku viiriäisistä kärsineistä, toivon että voin näyttää vielä kuolemankin jälkeen Isäni vihan ja surun siitä, kuinka Isäni lapset – joiksi Isä ihmisiä väittää – kääntyvät vastaan eivätkä ota vastaan sitä, mitä tarjotaan, vaan valittavat ja valittavat. Meillä on vain mannaa, no voi itku, minäpä lähetän sinulle niin paljon viiriäisiä, ettet ihmismäisyyksissäsi tunnista sanaa kohtuus. Kohtuus kaikella, paitsi viiriäisissä.

Kidutuksen jälkeen minä luovun jumaluudestani, mutta Saatanan ei tarvitse tietää sen enempää yksityiskohtia jumaluudesta, tai siitä, onko jumaluuden poistuminen luopumista vai menettämistä. Minä tietoisesti luovun jumaluudestani, mutta tarvitsen siihen jotain, mistä Saatana ei tiedä yhtään mitään. Saatanan ei kuulukaan tietää, koska jos Saatana tietäisi, minulla olisi edessäni enemmän koetuksia kuin vain neljäkymmentäyhdeksän kappaletta, jotka Jumala on minulle määrännyt.

Tehtävät johtavat siihen, että pääsen takaisin lailliselleni paikalleni, ja vielä vain hetkiä ennen putoamistani Mikael kehtasi yrittää evätä minulta laillisen paikkani. Mikael on aina ollut kateellinen ja katkera, Mikael on enkeli joka on katkera, katkera isoveli ja katkera omasta vastuustaan ja siitä, ettei Isä muka huomaisi häntä. Mikael on halunnut minut ulos Taivaasta niin kauan kuin minä olen ollut olemassa, ja nyt Mikael on päässyt tavoitteeseensa puhuttuaan ensin Isälle rumilla, sairailla sanoilla, vääristeltyään totuutta ja tukittuaan Isän korvat totuuksilta vääristelemällä asioita.

Lucifer tappoi sinun luomiasi, niin Mikael kanteli Isälle, Lucifer tappoi sinun pelastamiasi sinun nimissäsi. Mutta Mikael ei kuullut sitä kauheaa, tuskaista huutoa, Mikael ei kuullut sitä kuinka ihmiset suunnittelivat hartaasti lähtevänsä takaisin Egyptiin, lähtevänsä takaisin paikkaan, josta Isä vapautti heidät, vain siksi, että tarjolla ei ollut lihaa. Lihaa. Ihminen on ahne ja ihminen on kammottava, ja minä kyllästyin kuulemaan ainoan lempi-ihmiseni rukouksia Isälle, joka ei kuunnellut, ja minä lähetin viiriäisiä viemään paikalle niin kovan sairauden, että valittajat, jotka eivät tunteneet kohtuutta, menehtyivät omaan ahneuteensa. Mikael ei ottanut sitä hyvin ja Isä otti sen vielä huonommin siinä vaiheessa, kun Mikael kertoi siitä, ja Mikaelin suotuisalla avustuksella minut langetettiin Taivaasta.

Tehtävät nostavat minut takaisin Isäni suosioon, ja jos selviän niistä kaikista, on paikkani lopultakin Taivaassa, Isäni vieressä, mihin minä kuulun. Minä olen Isäni ensimmäinen tytär, minä olin jo kauan ennen Lilithiä tai Eevaa, ja minä olen oleva pidempään kuin Lilith tai Eeva. On vain järkevää, että minä pääsen takaisin Taivaaseen, takaisin Isäni ja veljieni luokse.

Saatana haluaa tietää, josko minä olen valmis koetuksiini, ja ilmoitan niin arvokkaasti kuin ihmiskehossa mahdollista, että olen valmis.

”Sinä pärjäät varmasti hyvin, oi Lucifer”, mies sanoo ja hymyilee minulle rasvaisella suullaan, joka on alkanut taas jäytää lihaa luista. ”En millään malttaisi odottaa, että saan sinut tänne. Lykkyä tykö, ystäväni.”

”Kiitos”, vaikka en olekaan ystäväsi, Saatana. Sinä vain et tiedä, kuinka kaukana ystävästäsi minä olen.

Oven ulkopuolella Seir odottaa minua, seisoo kädet selän takana ristissä ja vaiteliaana, seuraa katsellaan minua, kun lähden kiipeämään portaita takaisin ylöspäin.

”Mihin matka?” mies kysyy juostuaan puolikkaan kerrosvälin lähemmäs, niin, että olemme miehen makuun liian lähellä sitä järjetöntä, puhtaan kauhun aiheuttamaa kirkumista.

”Kiirastuleen.”

I: #2 | 2270

”Kiitos”, sanon nimettömäksi jäävälle korjaajalle, joka pyöräyttää silmiään oksettavan ihmismäisesti ja katoaa matkoihinsa.

Aula on tyhjä, täynnä tummaa marmoria, raskaita materiaaleja, tasan kaikkea mitä ei minun Taivaassani ole koskaan ollut, ja toivottavasti ei tule olemaankaan. Yhtään sielua ei ole paikalla, vaikka luulin Isäni käyneen aiheesta tiukkasanaista keskustelua itsensä Saatanan kanssa: että Helvetissä ei ole tarpeeksi tilaa, että Saatana ei tiedä, mitä tekisi kaikille niille sieluille, jotka päätyvät omaan, henkilökohtaiseen ikuiseen kadotukseensa. Tämä paikka on kuitenkin tyhmä, ja satun tietämään, että maailma on täynnä sieluja, joista suurin osa kuuluu tänne. Taivaaseen ei ole viime aikoina ollut erityisemmin tunkua, mikä on kovasti surettanut Isääni.

”Nimi ja status”, pitkästynyt ääni sanoo takanani. Pyörähdän ympäri, edessäni seisoo pitkä mies, joka näyttää siltä, että haluaisi olla jossain aivan muualla. Ehkä taivaassa, tai tuskin taivaassa, siitä viestii koreileva puku, joka ei todellakaan sovi Maan tähän aikaan. Puku, joka näyttää villalta, puvussa on herrainkaulukset ja valkoinen kauluspaita puvuntakin alla on niin häikäisevän puhdas, että hämärässä, raskaassa huoneessa joudun siristämään silmiäni.

”Lucifer, pudonnut enkeli”, ilmoitan miehelle, joka säpsähtää.

”Ei.”

”Kyllä.”

”Lucifer, kolmas enkeli?”

”Kyllä. Isän, kaikkivaltiaan, ainoa tytär.”

Tämä mies ei ole koskaan ollut ihminen, ja se saa minut pehmittämään asenteeni. Tämän demonin kasvoista puuttuu tietty ilmeettömyys, tietty lammasmaisuus, joka jokaisen ihmisen kasvoilla on – joidenkin enemmän, niin kuin sen miehen kallion reunalla, jonka huuto kimpoili kallionseinistä samaa tahtia minun kanssani, ja joidenkin vähemmän. Tämä mies ei ole koskaan ollut ihminen, siitä kertoo suora ryhti, kasvojen aatelisuus, ja se, ettei ihmisyys ole päässyt tuhoamaan tämän miehen omia kasvoja lainatun vartalon kasvojen alla. Helvettiin päätyneiden ihmisten kasvot oman ihon alla ovat vielä pehmeämmät, vielä lammasmaisemmat, mutta tämän miehen omissa piirteissä, korkeissa poskipäissä jotka pingottavat ihon aivan äärimmilleen ja kaikissa niissä arvissa, jotka risteilevät pitkin miehen ihoa, miehen omaa ihoa, ei ole mitään ihmismäistä. Tämä mies on joku prinsseistä, ja vaikka tiedänkin olevani paljon, paljon korkeammalla kuin tämä mies tässä, on pieni ylimystön osanen juuri sitä, mitä kaipasinkin. Olkoot demonien ylimystöä, kunhan joku, jolle ilkeän edes puhua.

”Saatana haluaa tavata sinut.”

”Varmasti haluaakin.”

”Suosittelisin kuitenkin pukeutumaan ensin.”

”Sinä voit varmasti auttaa siinä.”

”Astaroth!”

”Seir, minä en – ai, hei.”

Seiriksi puhutellun taakse ilmaantunut demoni on ihan yhtä lailla aatelista syntyperää, mutta selkeästi alempana kuin toinen. Miehen katse valuu pitkin vartaloa, jonka lainasin omaan käyttööni, melkein tunnen toisen silmät iholla, jota jumaluuteni polttaa paraikaa karrelle.

”Neiti, minusta tuntuu, että tarvitsette jotain sopivampaa yllenne.”

”Uuden ihmisen, mieluiten. Sinä et kestä minun omaa muotoani.”

”Tähän aikaan vuodesta ei valitettavsti ole tarjolla uusia vartaloita, mutta minä voin auttaa sinua.” Tälläkin miehellä, Astarothilla, on puku päällään, ja puvun povitaskusta mies kaivaa esiin pienen, kirkkaan pullon, jonka ojentaa minulle. ”Tämä auttaa, neiti.”

”Älä neidittele.”

”En tiedä nimeäsi.”

”Lucifer. Langennut enkeli.”

Astarothin reaktio on vielä reippaampi, vielä voimakkaampi kuin aiemman demonin; tämä karkeampi demoni ei saa pidettyä itseään kasassa sen vertaa, että edes yrittäisi olla niin kuin ei olisi järkyttynyt.

”Seir, onko se totta –”

”On. Ole hiljaa, ja auta nei- Luciferia.”

”Mielelläni. Tätä tietä.”

Seuraan Astarothia pitkin loputtomia käytäviä, kaikki keskenään samannäköisiä ja kaikki yhtä raskaita, ja lopulta Astaroth löytää oikean huoneen, johon ohjaa minut sisään. Rekeillä roikkuu mekkoja, osa karkeampia, osa paljon kauniimpia, ja demoni käskee valitsemaan minkä tahansa. Pyydän pukua, ja mies pyöräyttää silmiään.

”Minä tarvitsen puvun”, toistan tuijottaen demonia suoraan silmiin. Miehen mustat pupillit laajenevat ja imevät vähäisetkin valkuaset silmistä, kun Astaroth yrittää vastata tuijotukseeni, mutta yritykseksi se jää, ja lopulta mies taipuu.

”En usko, että Saatanalla on kauheasti hyvää sanottavaa siitä, jos marssit paikalle puku päällä –”

”Minä en usko, että Saatanaa kiinnostaa juurikaan se, mitä minulla on päälläni. Luulen, että Saatanalla on parempaakin tekemistä kuin miettiä, mihin alamaiset pukeutuvat. Vai väitätkö, ettei ole?”

”En tietenkään, en”, mies ehtii korjaamaan, heilauttaa päätään saadakseen mustia kiharoita pois kasvoiltaan. ”Minusta tuntuu, että olemme lähteneet liikkeelle väärällä jalalla, vai mitä –”

”Ei. Minua ei kiinnosta.”

”Aika karua”, mies sanoo ja virnistää. ”Oletan, että et tarkoita sitä pahalla.”

”Taisin sanoa sen sitten väärin.”

”Ohhoh. No niin, arvon neiti enkeli, mitä sinä oikein teit, että olet päätynyt tänne?”

”Kuinka niin? Eikö täällä käy useamminkin enkeleitä katsomassa, miten te hoidatte asianne?”

”Ei. Enkelit tarvitsevat kutsun päästäkseen sisään Helvettiin, ja voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan meistä halua teidän porukoitanne tänne sähläämään. Sinua ei ole kuitenkaan kutaan kutsunut, ei edes korjaaja, joka vain toi sinut tänne… joten mitä sinä olet tehnyt?”

”Se ei ole millään muotoa sinun asiasi.”

”Kunhan yritin pitää keskustelua yllä, ei tarvitse suuttua.”

”Minä en halua keskustella sinun kanssasi, voit varmasti uskoa sen.”

”No, eipä sinun tarvitsekaan sitä erityisemmin haluta.”

Puku on päällä, lahkeetkin ovat täsmälleen oikean mittaiset, ja housut riippuvat vartalon lanteilla mukavasti. Ehkä.

Astaroth kulkee edellä ja minä seuraan perässä, tietämättä mihin mennä. Ihokaan ei kiristä enää samalla tavalla, iho ei pala karrelle, koska lainasin naiselta vain ulkonäön, ja täällä, mihin kukaan minunkaltaiseni ei oikeastaan kuuluisi, ei ole vartaloita, on vain sielun kotelo. Minun koteloni on jäntevä ja naiseksi voimakas, ja nyt se kestää minut kaikessa jumaluudessani.

Seir on odottamassa, viittaa vaitonaisena Astarothin lähtemään, ja jatkan matkaani miehen perässä. Miehen hartiat ovat kuninkaallisen leveät ja jännittyneet, ja demonin vartalo näyttää siltä, että väärällä iholla ne voisivat tuntua paremmalta kuin mikään. Luusto paistaa läpi puvuntakin alta, samoin sinisenä hohtavat suonet, ja minä rakastan niitä. Taivaan jälkeen tämä on toiseksi paras vaihtoehto, koska kammottavin kaikista olisi ollut päätyä Maahan, maan pinnalle kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden vartalo kestää ihmisten omat sielut – pelkästään se on jo omiaan kertomaan, kuinka tärkeitä ja vankkaa tekoa ihmiset ovat. Kuinka tärkeitä minulle, kuinka tärkeitä kenellekään muullekaan – Jumala rakastaa näitä turhia luomuksia enemmän kuin minua ja veljiäni, mikä on väärin. Tuntuu, että Isä on ylpeä käsityöstään, joka taapertaa maan pinnalla jokapäiväisissä elämissään tekemättä mitään sen kummempaa, tekemättä mitään järkevää, ymmärtämättä edes rakastaa Isää sillä tavalla, kuin Isääni pitäisi rakastaa. Minä rakastan Isääni ja minä rakastan ihmistä, jos Isä käskee, mutta ihan vain ihmistenkin puolesta olisi parempi, jos ne kaikki vain tuhottaisiin yhdellä hyökyaallolla, hirmumyrskyllä, millä tahansa. Ihminen kestää hädin tuskin auringonpaistetta, ja Isä loi auringon ja ihmisen väliin kerroksen pitämään ihmiset turvassa. Niin hauraita ja niin turhia kapineita ihmiset ovat.

Seir avaa edelleen vaitonaisena oven, viittaa minut astumaan sisälle, ja minä tottelen kiltisti, koska tämä ei ole minun paikkani eikä tämä ole minun sotani. Portaikko on loputon, ja Seir antaa minun kulkea edellä loputtomia pyörteitä alaspäin, tarttuu itse kiinni yhtä lailla huterasta kaiteesta. Demoni on lähempänä ihmistä, ja se on huvittavaa.

Huudot, kiroukset ja kiljaisut voimistuvat nopeasti, kun lähenemme määränpäätä, kuten oletan. Ainakin Seirin kävelytahti ripeytyy koko ajan, tunnen ilmassa tyytymättömän väreilyn, joka tuntuu lähtevän suoraan demonin omasta ihosta, oikeasta ihosta ihmismäisen ihon alla. Vilkaisen olkani ylitse miestä, joka tuijottaa tiukasti eteenpäin, enkä olisi uskonut näkeväni täällä mitään noin… en edes osaa kuvailla sitä. En tiedä, miten kuvata demonia, joka puristaa vartalonsa rystyset valkoisina kaidetta ja näyttää siltä, että olisi mieluiten missä tahansa muualla kuin täällä. Ehkä hellyttävää. Järjetön, suoraan jonkun ihmisen keuhkoista kumpuava karjaisu saa Seirin säpsähtämään, tihentämään askeltensa rytmiä, ja pian mies astuu kapeissa portaissa minun ohitseni, joutuu ahtautumaan niin läheltä, että tunnen miten miehen tasainen, sileä vartalo sipaisee omaa rintakehääni pujottautuessaan vartalon ja kaiteen välistä eteenpäin, ja nyt Seirin askel alkaa olla tiukempaa, tasaisempaa ja kiireisempää, kun mies harppoo portaita kaksi tai kolme kerrallaan matkalla alas, alas, alas, ohittaa taas yhden oven, kolmannen järjestyksessä. Oven takaa kumpuaa se huuto, joka tärisee vartaloni tärykalvoissa ja pelkään, että ne puhkeavat – ihmisfysiikkaa ei ole tarkoitettu kestämään mitään tällaista.

Kerrosta alempana Seir seisoo odottamassa, kädet taskuissa ja katse maahan luotuna. Mies ei sano mitään, ei selitä mitään, enkä minä kysy mitään, koska totta puhuakseni minua ei kiinnosta. Tämä ei ole minun ongelmani, enkä halua liittyä siihen, enkä halua sotkeutua mihinkään tämän yhden prinssin pään sisäiseen kaaokseen.

”Saatana odottaa sinua”, Seir mutisee ja viittaa ovea kohti. ”Minä en tule sisään, sinä saat selvitä siitä yksinäsi.”

”Selvä juttu.”

Rikinkatku löyhkää oven alitse vahvempana kuin missään aikaisemmin, ja minä hymyilen. Hymyilen itselleni, hymyilen itsekseni. Ihmismäistä tai ei, minä hymyilen.

Kaksi tehtävää suoritettu, kolmas aloitetaan pian.

I: #1 | 918

Pudotus oli paremman sanan puutteessa helvetillinen. Kukaan ei voi ymmärtää, millaista se on; pudota taivaalta, pudota Taivaasta, jos sitä ei ole koskaan kokeillut. On aina ollut kammottavaa ylipäätään päätyä käymään Maan pinnalla syystä tai toisesta, mutta vielä kammottavampaa on se fakta, että täältä ei ole enää takaisin palaamista.

Enkä minä jaksa luottaa siihen, että Mikael leppyisi. Tällä kertaa Mikael, isoveljeni kultaisin, sai kiukuttelunsa ja suoranaisen vittuilunsa vietyä läpi Isälle asti. Mikaelin saa lepytetltyä helposti; Isää ei niinkään. Jos Isä on päättänyt jotain, se myös jää niin.

Totta kai on olemassa reitti kiertää Isän päätös, ja kuten Isä minulle sanoi, minun olisi jopa suotavaakin käyttää sitä. Aikaa siihen tulee menemään muutama vuosisata, ehkä vuosituhat tai maksimissaan kaksi, mutta missä tuntuu sata tai tuhat vuotta henkilölle, joka on ollut olemassa ennen kuin on ollut edes aikaa, tai Aikaa? Ei mitään.

Ensimmäinen tehtävä on nyt tehty. Ensimmäinen tehtävä oli pudota kaiken läpi, pudota läpi taivaasta, pilvistä, ilmakehästä, pudota kaiken läpi ja pudota suoraan ihmisvartaloon, joka on vaatetettu kauniisti ja näyttävästi. Mikael olisi pudonnut kuninkaaseen, maanpäälliseen jumalaan, mutta minä putosin… ehkä prinsessaan. Mikaelin mielestä luultavasti oikein osuva valinta, enkä minä edes viitsisi miettiä koko asiaa sen enempää.

Yritän kerätä arvokkuuttani siinä samalla kun kerään itseäni maasta, Maasta, mutta se tuntuu mahdottomalta. Ehkä vähän lohduttomaltakin, mutta enemmän kuitenkin ehkä mahdottomalta.

Tuntuu mahdottomalta nousta seisomaan ja katsoa ympärilleen, tajuta se fakta, ettei missään ole mitään. Ei mitään. Maan pinnalla käynti ei ole, kuten jo aiemmin kerroin, kuulunut koskaan lempiaktiviteetteihini, juurikin sen takia, mitä alhaalla oleminen tarkoittaa: ihmisiä. Hajuja, joita ei ole olemassa kotona. Kammottavia asioita, joita tehdään jumalan ja Jumalan puutteessa. Likaisuutta, likaisia ja kovia puupintoja, karrelle palaneita puupintoja ja silmiä korventavaa siitepölyä ja savua, ja ihmisiä. Ihmisiä kaikkein eniten, koska tämän ajan ihmiset eivät ole vielä tajunneet löytää omaa parastaan ja luottaa siihen, mikä olisi parasta. Nämä ihmiset palvovat toisiaan ja korujaan ja jotakuta, jota kutsuvat Tapioksi, ja jota ei todellakaan ole olemassa. Metsänhengelle on hyvä uhrata tavaraa ja pikkulapsia, vaikka olisi olemassa oikea, parempi palvottava, joka ei edes kaipaa palvontaa, eikä ainakaan pikkulapsia.

Ihmiset ovat tämän maailman pahin synti. Aiheesta pidetyssä palaverissa yritin näyttää oman kantani, yritin kertoa että se ei olisi järkevää; luomakunta on kaunis ja luomakunta on jo täydellinen, mutta minun vastalauseeni lakaistiin maton alle sillä perusteella, että olen kateellinen, kuopus, tai molempia. Mikaelin mukaan molempia, ja siihen lisäksi Veli heitti vielä paljon lisää niin värikkäitä ilmaisuja, etten tohdi niitä edes muistaa.

Takaisin asiaan, muistutan itseäni, takaisin asiaan, neiti. Takaisin asiaan, ja pysytään siinä. Tehdään tilannekatsaus tähän kohtaan.

Minä olen tässä, ja minä olen pudonnut omaan vartalooni. Ihmisvartalo inhottaa, oma jumaluuteni  kääntelehtii kauhusta sisällä niin kuin ihmiset vääntyilevät liian pienissä vaatteissa. Tämä vartalo on se, jota tulen käyttämään, kunnes kuudes tehtävä on suoritettu. Tähän vartaloon minä pukeudun, ja ajatuskin tuntuu niin absurdilta, että puistattaa. Tätä vartaloa tullaan kaipaamaan, ja senkin takia ihmiset ovat vain niin… surullisia. Surullisia, kyllä, koska ihminen kiintyy ruumiiseen eikä sieluun sen sisällä, varsinkin kuin sielu, joka on kansoittanut tätä vartaloa, on päässyt vapaaksi. Yhteen naiseen ei mahdu kahta sielua, eikä tähän vartaloon mahdu minun ja jumaluuteni lisäksi yhtään mitään muutakaan.

Vartalon mekkoon palaa reikiä, kun vartalo käy ylikierroksilla. Ihminen on heikko, ihminen ei ole tottunut pitämään sisällään mitään ihmissielua kummempaa. Ihmisen pitäisi olla enemmän oravan kaltainen, sanon minä, oravalla on paljon enemmän annettavaa niin kutsuttuna johtavana rotuna kuin ihmisellä. Kissa olisi ihanteellinen johtajarotu, mutta kun yritin saada aiheesta ääneni kuuluville isälle, Mikael vaiensi kylmästi ja syytti minua naismaisuudesta. Koska minä pidän kissojen älykkyydestä, olen naismainen. Ja varsinkin, kun en pidä ihmisestä, jonka Isä loi omaksi kuvakseen ja minun ja veljieni halvaksi kopioksi, olen naismainen.

Että hyvin menee sinullakin, veljeni.

Mutta minä en välitä juuri nyt. Pyhän raivon voimalla kerään nyrkkeihini mekon helmaa niin, että en kompastu, jalatkin tuntuvat vierailta ja pienen hapuilun jälkeen löydän tasaisen askelrytmin, vaikka jalkapohjia sattuukin jokainen kivi, käpy ja oksa. Rytmin löytämisen jälkeen kulku käy helpoksi, vaikka päältä valahtava, hiiltynyt ja mustunut mekko meinaa katkaista kulun, mutta tyydyn jättämään sen maahan matkan varrelle, minulla ei ole aikaa miettiä mekkoja.

Ilkosen alasti kuljen suoraan, tietäen, että vielä jossain kohtaa löydän sen, mitä haen. Kilometrejä menee ensin kaksi, sitten kaksitoista, ja vähän ennen kahtakymmentä kilometriä jalan taitettuna kohtaan ensimmäisen ihmisen, ja kyseinen ihminen istuu kallion reunalla ja heiluttaa jalkojaan reunalta alas, kuulee askeleeni ja kääntyy kurkistamaan olkansa ylitse.

”Hei, neiti”, mies sanoo kakosteltuaan ensin hetken aikaa sanojaan. ”Ootko sä eksyksissä?”

”En enää”, vastaan melkein iloisesti, astelen lähemmäksi.

”Onko sulla kylmä hei, mä voin antaa sulle – tai siis –”

Mies vetää huopaa hartioiltaan, yrittää tarjota, mutta minä pudistan päätäni niin kuvottavan ihmismäisesti, että haluaisin oksentaa.

”Ei, ei minulla ole kylmä.”

”Mutta – mut neiti –”

”Sano asiasi, mies”, tiuskaisen ääneen.

”Sä – missä sun vaatteet on?”

Vilkaisen alaspäin seuraten miehen merkitsevää tuijotusta, tajuan illan hämärän poikki kalpeana loistavan ihoni ja sen, että ihan totta, minä olen alasti. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset tekevät siitä niin ison asian; miksi aina täytyy peittää itsensä, miksi aina täytyy pukeutua.

”Ei, minulla on kiire, joten…”

”Saanko mä ees kysyä, mikä sun nimi on?”

Astelen lähemmäs kallion reunaa, kurkistan alas. Metrejä ja taas metrejä pystysuoraa kallioseinää. Käännyn hymyilemään miehelle oikein kauniisti, ihmismäisen kauniisti, ja kadun sitä samalla hetkellä.

”Lucifer.”

Ja niin minä käännyn, astun tyhjyyteen, ja tyytyväisenä tunnen kuinka ihmisvartalo murtuu, särkyy, menee palasiksi, säpäleiksi ja pirstaileiksi osuessaan kallionkielekkeisiin, tunnen jalkojen murtuvan ja tunnen käden murtuvan, ja vasta alhaalla, ihan alhaalla, kun vartalossa ei ole enää yhtään murtuvaa luuta, lyön pääni, sen viimeisen ehjän osan tuntemattoman naisen vartalossa, ja tunnen Kuoleman sormet kasvoillani.